"Minkälaista on sitten se tieto, jota te, joka kerran olette ollut samanlainen kuolevainen kuin minäkin, turvallisesti voitte etsiä tuossa jäisessä ilmassa, joka minulle oli kuin kuolema hengittää? Mejnour", jatkoi Glyndon, ja hurja himo, jota vaan oli yllyttänyt äsken koettu vaara, elähytti ja kannusti häntä taasen. "Minä olen valmis ainakin ensimäisiin askeliin. Minä tulen sinun luoksesi, niinkuin muinoin oppilas hierofantin luokse vaatimaan vihkimystä."
Mejnour vei kätensä nuoren miehen sydämelle — se tykytti äänekkäästi, säännöllisesti ja uljaasti. Hän katseli oppilastaan melkeinpä ihailu jäykissä ja tunteettomissa kasvoissaan ja mutisi, puolittain itsekseen: "Noin juuri, tuollaisesta rohkeudesta näkyy oppilas viimeinkin." Mutta ääneen hän lisäsi: "Olkoon sitten! Ihmisen ensimäinen vihkimys tapahtuu haltioissa. Unista alkaa kaikki ihmistieto, unissa laskeutuu yli mittaamattoman avaruuden ensimäinen heikko silta hengen ja hengen välille — tämän maailman ja tuonpuolisten maailmoiden välille! Katso lujasti tuohon tähteen!"
Glyndon totteli ja Mejnour vetäytyi huoneeseensa, josta hitaasti leijaili höyry, hieman himmeämpi ja heikompituoksuinen kuin se, mikä äskettäin oli vähällä ollut tehdä oppilaasta lopun. Tämä höyry sitävastoin kiertäessään hänen ympärilleen ja sitten huomaamatta hajotessaan ilmaan, tuntui virkistävältä ja terveelliseltä. Hän piti vieläkin silmänsä tähteen luotuina, ja tähti tuntui vähitellen sitovan itseensä ja hallitsevan hänen katsettaan. Jonkunlainen herpaumus tuntui ruumiissa, mutta se ei ulottunut kuitenkaan järkeen, niinkuin hän olisi luullut. Horroksen hiipiessä häneen, tunsi hän ohimoilleen ripoteltavan jotakin haihtuvaa, tulista nestettä. Samalla pudisteli väristys hänen jäseniään ja kävi läpi kaikkien suonien. Horros tuli yhä syvemmäksi, mutta yhä hän piti silmänsä tähteen luotuina, ja nyt sen loistava kehä näytti laajenevan. Se tuli yhä vienommaksi ja kirkkaammaksi, se levisi yhä suuremmaksi, kunnes se täytti koko avaruuden — maan ja taivaan tuntui se nielevän itseensä. Ja viimein keskellä hopeista loistavaa ilmaa tunsi hän ikäänkuin jotakin olisi murtunut hänen aivoissaan — ikäänkuin vahva ketju olisi katkaistu, ja sillä hetkellä taivaallisen vapauden ja sanomattoman autuuden tunne valtasi hänet ja hän tunsi ruumiista päässeenä linnun keveydellä liitelevänsä kautta ilmojen. "Ketä nyt maan päällä haluat nähdä?" kuiskasi Mejnour. "Violan ja Zanonin!" vastasi Glyndon sydämessään, mutta hän tunsi, etteivät huulensa liikkuneet. Yhtäkkiä hänen näin ajatellessaan — kautta tämän avaruuden, jossa ei voinut erottaa muuta kuin vienoa, läpinäkyvää valoa — kulki ikäänkuin nopea sarja varjomaisemia: puita, vuoria, kaupunkeja, meriä liukui ohi, niinkuin varjokuvat, ja viimein seisahtui kuva, hän näki luolan valtameren rannikolla — jonka pehmoista sileätä santaa reunustivat myrtit ja oranssipuut. Korkealla ja etäällä kimalteli valkoisena jonkun raunioituneen pakanallisen temppelin jäännökset, ja kuu loisti yli kaiken tyynellä valollaan ja valoi hohtonsa kahteen olentoon, jotka istuivat luolan edessä sinisten vesien huuhtoessa heidän jalkojensa alla kiviä ja hän oli miltei kuulevinaan Iaineitten loiskinaa. Heti hän tunsi heidät. Zanoni istui kivellä ja Viola oli puolittain hänen vieressään nojallaan ja hänen kasvoillaan vallitsi se täydellinen onni, joka kuuluu täydelliseen rakkauteen.
"Tahtoisitko kuulla heidän puhuvan?" kuiskasi Mejnour ja taas ääneti Glyndon vastasi: "tahdon." Heidän äänensä kuuluivat hänelle, mutta oudolla kaiulla; ne olivat niin hiljaiset kuin olisivat kuuluneet hyvin kaukaa, ne olivat kuin ääniä, joita pyhät miehet kuulevat muista maailmoista näyissänsä.
"Ja kuinka on mahdollista", sanoi Viola, "että sinä voit löytää iloa kuunnellessasi tietämätöntä."
"Sentähden että sydän ei koskaan ole tietämätön; sentähden että tunteiden salaisuudet ovat yhtä ihmeelliset kuin älyn. Jos sinä joskus et voi ymmärtää ajatusteni kieltä, niin myöskin minä joskus kuulen suloisia arvotuksia sinun tunteittesi kielessä."
"Ah, älä sano niin!" sopersi Viola hellästi kiertäen kätensä hänen kaulaansa, ja tuossa taivaallisessa valossa näytti hänen kasvonsa vielä viehättävämmiltä punastuneina. "Minun arvotukseni ovat lemmen tavallista kieltä ja lemmen pitäisi ne myös avata. Ennenkuin minä sinut tunsin — ennenkuin sain elää sinun kanssasi — ennenkuin opin kuuntelemaan askeleitasi ja odottamaan, kun sinä olit poissa — ja aina näkemään sinut kaikkialla — silloin en uneksinutkaan, kuinka vahva ja kaikkivoittava on luonnon ja ihmissielun välinen side!…
"Ja kuitenkin" — hän jatkoi — "minä olen nyt varma siitä mitä alussakin uskoin — että ne tunteet, jotka ensin vetivät minua sinua kohti, eivät olleet lemmen tunteita. Minä tiedän sen, kun vertaan nykyisyyttä menneisyyteen — se oli silloin kokonaan ymmärryksestä tai hengestä lähtenyt aate! Mutta nyt minä en enää voisi kuulla sinun sanovan: 'Viola, ole onnellinen toisen kanssa!'"
"Enkä minä nyt voisi niin sinulle sanoa! Ah, Viola, älä väsy minulle vakuuttamasta, että olet onnellinen!"
"Onnellinen olen minä, kun sinäkin olet. Mutta toisinaan, Zanoni, sinä olet niin murheellinen!"