"Minä olen murheellinen sentähden että ihmiselämä on niin lyhyt; että meidän viimein täytyy erota; että kuu yhä jää paistamaan, kun satakieli on lakannut sille laulamasta! Vielä pieni aika, ja sinun silmäsi himmenevät ja sinun kauneutesi lakastuu ja nämä kiharat, joilla nyt leikittelen, harmaantuvat."
"Voi sinua, julmuri!" sanoi Viola liikuttavasti, "minä en koskaan tule näkemään iän merkkejä sinussa! Mutta emmekö me tule vanhenemaan yhdessä ja eivätkö silmämme totu siihen muutokseen, joka ei koske itse sydäntä?"
Zanoni huokasi; hän kääntyi poispäin ja näytti punnitsevan mielessään.
Glyndonin huomio tarkistui.
"Mutta ehkei niin tule käymään", mutisi Zanoni, ja sitten, katsoen lujasti Violaan, hän sanoi, puolittain hymyillen: "Eikö sinulla ole halua oppia paremmin tuntemaan sitä rakastajaa, jota kerran saatoit luulla paholaisen kätyriksi?"
"Ei ole, kaikki mitä lempivä haluaa tietää lemmitystään, minä jo tiedän — että sinä rakastat minua!"
"Minä olen kertonut, että elämäni on toisenlainen kuin muitten. Etkö sinä tahtoisi tulla siitä osalliseksi?"
"Minä olen jo sinun elämästäsi osallinen."
"Mutta jos olisi mahdollista pysyä näin nuorena ja aina kauniina, kunnes maailma syttyy ympärillämme viimeiseen loimuun?"
"Sellaisiksi me tulemme jättäessämme tämän elämän."