Zanoni vaikeni muutamia hetkiä ja sanoi viimein: "Voitko muistaa niitä loistavia ja utuisia unia, joissa kerran mielesi viihtyi, kun sinä itseksesi kuvittelit olevasi määrätty johonkin korkeampaan ja suurempaan kohtaloon kuin tavalliset maan lapset?"

"Zanoni, se kohtalo on löydetty."

"Eikö sinulla sitten ole mitään pelkoa tulevaisuudesta?"

"Tulevaisuudesta! Minä unohdan sen. Aika — mennyt ja nykyinen ja tuleva — kaikki elää sinun hymyssäsi. Ah, Zanoni, älä leiki nuoruuteni typerillä haaveiluilla! Minä olen tullut paremmaksi ja nöyremmäksi senjälkeen kun sinun läsnäolosi on karkottanut nuo sumut. Tulevaisuus! kun minulle tulee syytä sitä pelätä, niin katson ylös taivaaseen ja muistan, kuka meidän kohtaloitamme ohjaa."

Violan kohottaessa silmiään liukui äkkiä yli näyttämön tumma pilvi. Se peitti oranssipuut, tummansinisen meren ulapan, valkoisen hiedan, mutta viimeiset kuvat, jotka se kätki Glyndonin hurmaantuneilta silmiltä, olivat Viola ja Zanoni. Toisen kasvot olivat kirkkaat, loistavat ja innostuneet, toisen synkät, mietteiset ja vielä enemmän kuin tavallisesti suljetut jäykkään, kaihomieliseen kauneuteensa ja syvään levollisuuteensa.

"Nouse ja herää", sanoi Mejnour, "sinun koetusaikasi on alkanut. On niitä korkean tieteen jäljittelijöitäkin, jotka voisivat sinulle näyttää poissaolevia; he puhuvat petollisella mongerruksellaan salaisista sähkövoimista ja magnetisesta nesteestä, jonka oikeista ominaisuuksista he eivät tunne muuta kuin alkeita. Minä lainaan sinulle heidän kirjojaan, noiden ylistettyjen tyhmyreiden, ja sinä saat nähdä, kuinka pimeinä aikoina monet ovat hoiperrelleet ja harhailleet mahtavan opinrakennuksen etehisessä ja luulleet päässeensä itse temppeliin. Hermes ja Albert ja Paracelsus, minä tunsin heidät kaikki, mutta jaloja vaikka olitte, oli kohtalonne tulla petetyiksi. Teillä ei ollut uskoa sielussanne eikä täyttä rohkeutta nousemaan siihen asti, mihin pyritte! Ja kuitenkin Paracelsuksella — vaatimaton Paracelsus! — oli ylpeä tuuma, joka tähtäsi korkeammalle, kuin kaikki meidän tietomme ulottuu. Ho! ho! — hän aikoi kemian avulla tehdä uuden ihmisrodun. Hän kerskaili elonhenkäyksen jumalallisesta lahjasta. Hän olisi tahtonut tehdä ihmisiä, mutta kuitenkin hänen täytyi tunnustaa, ettei niistä voinut tulla muuta kuin kääpiöitä![48] Minun taiteeni on saattaa ihmiset ihmiskuntaa korkeammalle. Mutta sinä väsyt näihin sivupuheisiin. Suo anteeksi! Kaikki nämä miehet — suuria uneksijoita, niinkuin sinäkin koetat olla — olivat minun hyviä ystäviäni. Mutta he ovat nyt kuolleet ja haudatut. He puhuivat hengistä — mutta pelkäsivät olla muussa kuin ihmisten seurassa. He olivat niinkuin puhujat, joiden kuulin seisoessani Ateenan kansankokouksessa heittelevän komeita sanoja niinkuin pyrstötähtiä ihmisjoukkoon, vaikka niiden into sammui niinkuin tähdenlento, kun heidän piti astua taisteluun! Ho, ho, Demosthenes, pääpelkurini, kuinka kepeät olivat kantapääsi Kaironeion luona! Nuorukainen, minä voisin sinulle kertoa sellaisia menneisyyden totuuksia, jotka tekisivät sinut oppineista oppineimmaksi. Mutta sinä ikävöit ainoastaan tulevaisuuden varjoja. Sinä saat mitä halajat. Mutta ensin täytyy mielesi olla harjotettu. Mene huoneeseesi ja nuku. Paastoo ankarasti, älä lue kirjoja, mieti, kuvittele, uneksi, hämmenny, kuinka vaan tahdot. Viimein kuitenkin ajatus tekee sekasorrosta selvän. Ennen puoliyötä palaa minun luokseni taas!"

IV LUKU.

"On kohtuullista, että me, jotka pyrimme nousemaan tällaiseen korkeuteen, ensin koetamme jättää taaksemme lihalliset halut, aistimien heikkoudet ja aineeseen kuuluvat intohimot; toiseksi, että opimme millä keinoin voimme nousta puhtaan järjen kynnykselle ja yhtyä ylempiin valtoihin, joita ilman emme voisi oppia salaisten asioitten viisautta eikä sitä magiaa, joka saa aikaan todellisia ihmeitä."

Tritemius, "Salaisista asioista ja salaisista hengistä."

Puuttui vielä monta minuuttia puoliyöstä ja Glyndon oli taas mystikon huoneissa. Hän oli tarkasti noudattanut hänelle määrättyä paastoa ja niissä intoisissa ja syvissä unelmissa, joihin hänen kiihtynyt mielikuvituksensa oli hänet nostanut, oli hän ollut aivan tunnoton ruumiin tarpeille — vieläpä hän tunsi olevansa niiden yläpuolella.