Zanoni: Yli-ihmisen elämäntarina

by Baron Edward Bulwer Lytton Lytton

Viimein Mejnour sitten tunnusti olevansa tyytyväinen oppilaansa edistykseen. Hän sanoi: "Hetki nyt saapuu, jolloin voit kulkea yli korkean vaikka ilmamaisen aidan — jolloin vähitellen voit lähestyä kauheata Kynnyksen Vartijaa. Jatka ponnistustasi — koeta yhä voittaa kärsimätöntä haluasi saada tuloksia, ennenkuin voit niiden syitä hallita. Minä jätän sinut yhdeksi kuukaudeksi: jos sen ajan kuluttua, kun palaan, olet suorittanut sinulle annetut tehtävät ja mielesi on ankaralla ajattelulla ja mietinnällä valmistunut suurta koetusta varten, niin minä lupaan, että se voidaan alkaa. Yhden varotuksen ainoastaan annan sinulle, pidä sitä ehdottomana käskynä — älä astu tähän huoneeseen!"

He seisoivat silloin siinä huoneessa, jossa kokeet useimmiten tehtiin, ja jossa Glyndon sinä yönä, jolloin hän ensin oli pyrkinyt mystikon yksityishuoneisiin, oli ollut vähällä joutua tunkeilevaisuutensa uhriksi.

"Älä astu tähän huoneeseen, ennenkuin minä palaan; tai ainakin, jos etsiessäsi tehtäviisi tarvittavia aineksia sattuisit tänne tulemaan, niin älä suinkaan sytytä naftaa noissa astioissa äläkä avaa pulloja noilla hyllyillä. Minä jätän huoneen avaimen sinun haltuusi koettaakseni sinun itsehillintääsi ja kieltäytymisen voimaa. Nuorukainen, tämä on juuri yksi osa koetuksesta."

Näin sanoen jätti Mejnour hänen käteensä avaimen ja auringon laskiessa hän lähti linnasta.

Monta päivää Glyndon pysyi syventyneenä töihinsä, jotka vaativat hänen älynsä äärimmäistä ponnistusta. Osittaisenkin tuloksen aikaansaaminen riippui niin kokonaan mielen keskityksestä ja laskujen tarkkuudesta, ettei hänelle jäänyt aikaakaan muihin ajatuksiin. Ja epäilemättä tämä lakkaamaton kykyjen ponnistus oli juuri Mejnourin tarkotuksena, sillä työt sinänsä eivät näyttäneet olevan ehdottoman välttämättömiä tarkotetun päämaalin lähestymiseksi. Samaten matematisten probleemien ratkaiseminen koulussa voi olla verrattain hyödytön myöhemmissä elintoimissamme, mutta se on kuitenkin suureksi hyödyksi harjottamalla järkeä yleisiä totuuksia käsittämään ja analysoimaan.

Ei ollut kulunut puoltakaan siitä ajasta, jonka Mejnour oli maininnut poissaolonsa kestävän, kun oppilas oli suorittanut kaiken, minkä mystikko oli hänen tehtäväkseen määrännyt, ja silloin hän vapautuneena koneellisista toimistaan alkoi taasen kuluttaa aikaansa levottomissa aatteissa ja mielikuvitteluissa. Hänen utelias ja äkkipikainen luonteensa kiihottui Mejnourin kiellosta ja hän tapasi itsensä useinkin tuijottamasta salaisen huoneen avaimeen hämärissä arveluissa ja levottomissa haaveissa. Hän alkoi harmistua tällaiseen kestävyyden koetukseen, jota hän piti pikkumaisena ja lapsellisena. Mitä lapsenkamarin satuja ritari Siniparrasta ja hänen linnastaan oli nostettu häntä pelottamaan? Kuinka paljaat seinät siinä huoneessa, jossa hän niin turvallisesti oli töitänsä toimittanut, voisivat olla elävänä vaarana? Jos siellä kummitteli, niin se ei voinut olla muuta kuin samaa harhaa, jota Mejnour oli opettanut häntä halveksimaan. Varjoleijona kemiallinen temppu! Turhia! Hän kadottaisi puolet kunnioituksestaan Mejnouria kohtaan, jos ajattelisi, että viisas käyttäisi sellaisia kujeita vaikuttaakseen järkeen; jonka hän itse oli herättänyt ja harjottanut! Kuitenkin hän vastusteli uteliaisuutensa ja ylpeytensä yllytyksiä ja välttääkseen niiden ääntä hän teki pitkiä kävelyretkiä vuoristossa tai linnaa ympäröivissä laaksoloissa — koettaen ruumiillisella väsymyksellä lannistaa rauhatonta mieltänsä. Eräänä päivänä hän pimeästä vuorensolasta äkkiä saapui näkemään maalaisjuhlaa, jossa pakanuuden ajan rattoisuus näytti uudelleen elpyneen eloon. Se oli osaksi elojuhla, osaksi uskonnollinen näytelmä, jonka paikkakunnan rahvas vuosittain vietti. Kokoontuneina kylän ulkopuolelle iloisin joukoin he olivat juuri kulkueessa palanneet läheisestä kappelista ja ryhmittyivät nyt joukkoihin — vanhat mennen viinisatoa maistelemaan, nuoret tanssiin käyden — kaikki iloisina ja onnellisina. Tämä äkkinäinen näky — keveätä iloa ja huoletonta tietämättömyyttä — oli niin suurena vastakohtana ankarille tutkimuksille ja polttavalle viisaudenjanolle, mikä niin kauan oli täyttänyt hänen elämänsä ja kuluttanut hänen sydäntään, että se voimakkaasti vaikutti Glyndoniin. Hänen seisoessaan syrjässä katselemassa heitä tunsi hän vielä kerran olevansa nuori nuorten joukossa! Muisto kaikesta siitä, jonka hän oli tyytynyt uhraamaan, puhui taas hänelle väkevällä äänellä. Naisten liehuvat muodot kauneissa puvuissaan, heidän raikas naurunsa syyspäivän viileässä hiljaisessa säässä, toi takaisin sydämeen eli ehkä pikemmin tajuntaan menneitä muistoja "kultaisista lapsuusajoista", jolloin elämä oli paljasta nautintoa.

Lähemmäksi ja lähemmäksi hän tuli näytelmää ja äkkiä hänet piiritti äänekäs joukko, ja maestro Paolo taputti häntä tuttavallisesti olalle huudahtaen sydämellisesti: "Terve tuloa, teidän ylhäisyytenne! Iloista on nähdä teidät joukossamme." Glyndon oli tähän vastaamaisillaan, kun hänen silmänsä sattuivat nuoreen tyttöön, joka nojautui Paolon käsivarteen. Se oli niin viehättävä kaunotar, että Glyndonin poskille nousi puna ja hänen sydämensä tykytti, kun hän kohtasi tämän katseen. Tytön silmät säihkyivät vallatonta rohkeata iloa ja hänen huultensa välistä hohtivat hampaat kuin helmet. Ikäänkuin kärsimättömänä siitä, että hänen kumppaninsa oli eronnut muitten hypystä, hänen pikku jalkansa tepisteli maata tahdin mukaan, jota hän hyräili ja lauloi. Paolo nauroi nähdessään, minkä vaikutuksen tyttö oli tehnyt nuoreen muukalaiseen.

"Ettekö tahdo tanssia, teidän ylhäisyytenne? Tulkaa, pankaa pois suuruutenne ja olkaa iloinen niinkuin me pikkuihmiset. Katsokaa, kuinka sievä Fillide haluaa kumppania. Säälikääpä vähän häntä."

Fillide nyrpisti tähän nenäänsä ja päästi irti Paolon kädestä, mutta pois mennessään hän olkansa yli loi katseen, puoleksi kutsuvan, puoleksi uhmaavan. Glyndon melkein tahdottomana lähestyi häntä puhuttelemaan.

Kas niin, jo Glyndon puhuttelee tyttöä, joka katsoo maahan ja hymyilee. Paolo jättää heidät yksikseen ja rientää pois ilkamoisen näköisenä. Nyt puhuu Fillide ja katsoo tutkijan kasvoihin veitikkamaisesti. Glyndon pudistaa päätään, Fillide nauraa hopeanheleästi. Fillide osottaa muhkeaa vuoristolaista, joka astelee heidän luoksensa. Miksi Glyndon tuntee mustasukkaisuutta? Miksi hän ei enää pudista päätään, kun Fillide taas puhuu? Glyndon tarjoo kätensä, Fillide tarttuu siihen, puoleksi kainostellen ja punastuen. Ahaa! nyt he jo liehuvat muiden iloisessa joukossa. Ha! ha! eikö tämä ole parempi kuin kasvien keittäminen ja siivilöiminen ja pään vaivaaminen pytagorealaisilla numeroilla? Kuinka keveästi Filliden jalat käyvät! Kuinka hänen notkea vyötäreensä taipuilee käsivarsissasi! Ta-rara, tatara, rara-ra! Mikä peijakas tanssissa on, kun se panee veren juoksemaan suonissa niinkuin elohopea? Onko koskaan ollut moista silmäparia kuin Filliden? Ne eivät ole mitään kylmiä tähtiä. Ja tuo ruusuinen kirsikkasuu, joka niin niukasti vastaa imarteluihin, ikäänkuin se arvelisi, että sanat ovat ajantuhlausta ja että suutelot olisivat parhainta kieltä. Oi, Mejnourin oppilas! oi sinä, joka pyrit rosenkreutsiläiseksi, platonilaiseksi, maagikoksi — ties miksikä! Minä häpeen sinua. Mitä on tullut sinun ankarista mietiskelyistäsi, nimessä Averroeen ja Burrin ja Agrippan ja Hermeksen? Tätäkö varten sinä Violasta luovuit? Enpä luule, että nyt vähintäkään muistat elämännestettä tai kabbalaa. Varo! Mitä aiot, mies? miksikä niin puristat tuota pientä kättä, joka lepää omassasi? Miksikä — tara-rara, tara-ra, tara-rara-ra, rarara, ta-ra, a-ra! Pidä silmäsi poissa ohuesta nilkasta ja koreapukuisesta vartalosta. Tara-rara-ra! Tuolla he taas kulkevat! Ja nyt he levähtävät tuuheitten puitten varjossa. Tanssin pyörre on jo lakannut. He kuulevat — vai eivätkö kuule — naurua loitommalta? He näkevät — tai, jos heillä on silmät, pitäisi heidän nähdä — parin toisensa jälkeen kulkevan ohitsensa lemmenpuheissa ja lemmenkatseloissa. Mutta lyönpä vetoa, että he tuossa puun alla istuessaan ja pyöreän auringon vaipuessa vuorten taakse, näkevät ja kuulevat hyvin vähän paitsi itseään!