"Haloo, signor ylhäisyytenne! mitä pidätte kumppanistanne? Tulkaa ja yhtykää meihin, viipyjät, viinin jälkeen tanssi käy iloisesti."
Alas vaipuu aurinko ja nousee syksyinen kuu. Tara, tara, rarara, rarara, tarara-ra! Tanssia taaskin. Onko se tanssia vai jotain iloisempaa, hurjempaa, riehuvampaa hyppyä? Kuinka ne liehuvat ja pyörivät yön varjojen keskellä! Mikä sekasoka! mikä epäjärjestys! Ha! se on tarantula-tanssi, maestro Paolo johtaa sitä uljaasti! Diavalo! mikä hurjuus! tarantula on heidät kaikki riivannut. Tanssi tai kuolo! se on vimmaa — korybantit, mainaadit — Ho! ho! enemmän viiniä! Benneventon noitasabbatti on leikkiä tähän katsoen. Pilvestä pilveen kulkee kuu — milloin loistaen, milloin himmeten. Hämärää, kun tyttö punastuu, valoista, kun hän hymyilee.
"Fillide, sinä olet lumooja!"
"Buona notte — hyvää yötä, ylhäisyytenne: te tapaatte minut vielä."
"Ah, nuori mies", sanoi vanha ikäloppu, onttosilmäinen 80-ikäinen sauvan nojassa kulkeva, "käytä nuoruutta hyväksesi. Minullakin oli kerran oma Fillide! Minä olin silloin vielä muhkeampi kuin sinä! Ah! jospa aina voisimme pysyä nuorina!"
"Aina nuorina!" Glyndon hätkähti, kääntäessään katseensa tytön kauneista ruusuisista kasvoista vanhuksen vetisiin silmiin — keltaiseen ryppyiseen naamaan — kyyryiseen vartaloon.
"Ha, ha!" sanoi vanha ukko, hoiperrellen heidän luokseen, ilkeästi nauraen. "Niin, minäkin olin kerran nuori! Antakaa kolikko, että saan lasin aqua vitaa, elämännestettä!"
Tara, rara, ra-rara, tara, rara-ra! Siinä tanssii nuoruus! Kääri ryysyt ympärillesi ja kompuroi matkaasi, vanhuus!
VI LUKU.
"Ja Calidore seuraa metsän kaunista neitoa,
Huolimatta lupauksestaan ja korkeasta käskystä,
Jonka Haltioitten Kuningatar oli hänelle antanut."