Spenser, Haltioitten Kuningatar, X, I.
Oli harmaa, hämärä väliaika yön ja päivänkoiton vaiheilla, kun Clarence taas seisoi kamarissaan. Hänen silmäänsä sattuivat pöydällä olevat raskaat laskut ja täyttivät hänet väsymyksen ja inhon tunteilla. Mutta — "jospa me aina voisimme olla nuoria! Oi sinä vanhan ikälopun julma haahmo! Voiko mystillinen huone näyttää sen rumempaa tai ikävämpää varjoa kuin sinä olet? Niin oikein, jospa me aina voisimme olla nuoria! Mutta ei (ajattelee kokelas nyt) — ei aina ahertaa noiden numeroitten ja kylmien kasvien ja rohtojen kanssa. Ei, vaan nauttia, lempiä, riehua! Mikä muu voisi olla nuoruuden seuralainen kuin nautinto? Ja ikuisen nuoruuden lahja voisi olla minun tällä samalla hetkellä! Mitä merkitsee tämä Mejnourin kielto? Eikö se ole samaa laatua kuin hänen epäsuopea varovaisuutensa ilmaisemaan pienimpiäkin kemiansa salaisuuksia tai kabbalansa lukuja? Hän pakottaa minua töitänsä suorittamaan ja kuitenkin pidättää minulta tiedon lopulliset tulokset. Epäilemättä hän palatessaan tulee taas selvittämään minulle, että suuri mysterio voidaan saavuttaa, mutta tulee yhä kieltämään minua sitä saavuttamasta. Eikö tämä ole niinkuin hän tahtoisi pitää minun nuoruuttani oman vanhuutensa orjana? — tehdä minut kokonaan itsestään riippuvaksi? — sitoa minut rengin työtä tekemään lakkaamatta yllyttämällä uteliaisuuttani ja näyttämällä hedelmiä, joita hän panee huulieni eteen ulottuvilta kauemmaksi?"
Nämä ja monet muut vielä kiusaavammat mietteet häiritsivät häntä. Viinin sytyttämänä — äskeisten hurjastelujen kiihottamana — hän ei saanut unta silmiinsä. Tuon vastenmielisen vanhuuden kuvan näkeminen muistutti ajan mahtia ja herätti hänessä palavan halun siihen hurmaavaan katoomattomaan nuoruuteen, jota hän piti Zanonille kuuluvana. Kielto ainoastaan yllytti uhkamielisyyden henkeä. Aamuaurinko, joka iloisesti paistoi ikkunasta sisään, karkotti kaikki yölliset pelot ja taikauskot. Mystillinen huone ei nyt hänen mielikuvituksessaan näyttänyt sen merkillisemmältä kuin muut linnan huoneet. Mikä ruma ilkeä aave voisi häntä vahingoittaa tämän siunatun auringon valossa? Glyndonin luonteessa oli tuo kummallinen ja sangen onneton vastakohta, että hänen järkeilemisensä vei hänet epäilyksiin — ja epäilys teki hänet siveellisessä käytöksessään päättämättömäksi ja horjuvaksi, vaikka taas fyysillisesti hän oli uhkamielisen rohkea. Eikä tämä ole niinkään harvinaista: epäileväisyys ja itsevarmuus käyvät usein käsi kädessä. Kun tämänluontoinen mies päättää tehdä jotakin, ei personallinen pelko häntä koskaan pidätä; siveellisen pelon taas saa omapäisyys karkotetuksi pienellä viisastelulla. Itsekään tajuamatta, minkälaisen ajatustoiminnan kautta hermot karaistuivat ja jalat lähtivät liikkeelle, kulki Glyndon käytävän läpi, saapui Mejnourin huoneeseen ja avasi kielletyn oven. Kaikki oli niinkuin hän oli tottunut näkemään, paitsi että pöydällä huoneen keskellä makasi avonainen kirja. Hän lähestyi ja heitti siihen silmäyksen; siinä oli samaa salakirjotusta, jota hän tutkimustensa aikana oli opetellut lukemaan. Ilman suuria vaikeuksia hän luuli käsittävänsä ensimäisten lauseitten merkityksen ja ne kuuluivat seuraavasti:
"Täysin siemauksin nauttia sisäistä elämää, on ulkonaisen elämän näkemistä; ajasta riippumatta eläminen on kokonaisuudessa elämistä. Ken elämännesteen keksii, hän keksii, mitä avaruudessa löytyy, sillä henki, joka elostuttaa ruumiin, vahvistaa myös aistimia. Valon elementaari-prinsiipissä on vetovoima. Rosicruciuksen lampussa tuli on puhdas elementaari-prinsiippi. Sytytä lamput, kun avaat nestettä sisältävän astian, ja sen valo on vetävä luoksesi niitä olentoja, joiden elämänä on tuo valo. Varo pelkoa: pelko on tiedon hirmuisin vihollinen." Tässä salakirjotus muuttui ja tuli käsittämättömäksi. Mutta eikö hän ollut lukenut tarpeeksi? Eikö viimeinen lause ollut riittävä? — "Varo pelkoa!" Tuntui aivan siltä kuin Mejnour olisi tahallaan jättänyt tämän sivun auki — ikäänkuin koetus todella olisikin ollut aivan päinvastainen kuin oli oletettu — ikäänkuin mystikko olisi päättänyt koetella hänen rohkeuttaan vaikka hän puhui kestävyydestä. Ei uhma siis vaan pelko oli tiedon hirmuisin vihollinen. Hän kääntyi hyllyjen puoleen, missä seisoi kristallimaljoja; vapisematta hän irrotti tulpan yhdestä ja heti levisi huoneeseen ihana tuoksu. Ilma säihkyi ikäänkuin timanttitomusta. Ylimaallisen nautinnon tunne — elämä, joka tuntui vapaan hengen elämältä, valtasi hänen koko ruumiinsa, ja hieno, matala mutta erinomaisen kaunis soitto hipeili huoneeseen. Samassa tuokiossa hän kuuli äänen käytävässä, joka kutsui häntä nimeltä, ja ovelle koputettiin. "Sielläkö olette, signor?" kuului maestro Paolon kirkas ääni. Glyndon sulki nopeasti pullon ja pani sen paikoilleen. Pyytäen Paoloa odottamaan omassa huoneessaan Glyndon viipyi, kunnes kuuli tulijan jalkojen etääntyvän; sitten hän vastahakoisesti lähti huoneesta. Sulkiessaan oven hän yhä vielä kuuli tuon kauniin soiton häipyvän kaiun, ja iloisin mielin ja kevein askelin hän saapui Paolon luo, päättäen sisässään käydä uudelleen salaisessa huoneessa sellaisella ajalla, jolloin ei tarvitsisi pelätä keskeytystä.
Hänen tullessaan kynnyksen yli, Paolo hämmästyneenä vetääntyi taaksepäin ja huudahti: "Mitä, teidän ylhäisyytenne! Minä tuskin tunnen teidät. Huvitus näkyy olevan oiva kaunistaja nuorille. Eilen näytitte niin kalpealta ja menehtyneeltä, mutta Filliden iloiset silmät ovat auttaneet teitä enemmän kuin filosofin kivi (pyhimykset armahtakoot, että mainitsen sen) koskaan on tietäjiä auttanut." Ja Glyndon katsahtaen vanhaan venetsialaiseen peiliin Paolon puhuessa hämmästyi itse melkein yhtä paljon kuin Paolo siitä muutoksesta, mikä oli tapahtunut hänen ilmeessään ja ulkonäössään. Äsken oli hänen vartalonsa mietiskelyn köyristämä ja nyt se näytti puolta päätä pitemmältä, niin notkeana ja suorana nousi hänen selkänsä, silmät hehkuivat, posket hohtivat terveyttä ja suurta nautintoa. Jos nesteen paljas tuoksukin oli näin voimakas, niin syystä alkemistit sanoivat sen juomisesta lähtevän elämää ja nuoruutta!
"Teidän täytyy suoda anteeksi, että minä häiritsen teidän ylhäisyyttänne", sanoi Paolo, ottaen povestaan kirjeen, "mutta isäntämme on juuri kirjottanut minulle ja sanonut saapuvansa tänne huomenna, ja hän pyysi minua viipymättä viemään teille tämän kirjeen, joka seurasi mukana."
"Kuka toi tämän kirjeen?"
"Ratsastaja, joka ei odottanut vastausta."
Glyndon avasi kirjeen ja luki seuraavaa: "Minä palaan viikkoa aikaisemmin kuin aioin ja sinä voit odottaa minua huomenna. Silloin saat astua siihen koetukseen, jota ikävöit, mutta muista, että näin tehdessäsi sinun täytyy niin paljon kuin mahdollista keskittää olemuksesi järkeen. Aistimet pitää kuolettaa ja alistaa — ei himon kuiskaustakaan saa kuulua. Sinä voit tulla kabbalan ja kemian mestariksi, mutta sinun täytyy myöskin olla lihan ja veren herra — lemmen ja turhamielisyyden, kunnianhimon ja vihan voittaja. Minä toivon tapaavani sinut sellaisena. Paastoo ja mietiskele, kunnes me tapaamme toisemme!"
Glyndon puristi kirjeen kourassaan kokoon ylenkatseellisesti hymähtäen. Mitä! vieläkö enemmän ponnistuksia — enemmän kieltäymyksiä! Nuoruus ilman lempeä ja iloja! Ha! ha! Mejnour parka, nyt oppilaasi on hankkiva salaisuudet ilman sinun apuasi!