"Ja Fillide! Minä kuljin hänen majansa ohi tullessani — hän punastui ja huokasi, kun minä hänelle piloillani puhuin teistä, ylhäisyytenne!"
"Hyvä, Paolo, minä kiitän sinua siitä viehättävästä tuttavuudesta, jonka olet hankkinut minulle. Sinun elämäsi mahtaa olla hauska."
"Ah, teidän ylhäisyytenne, kun olemme nuoria, ei mikään ole niin hauska kuin seikkailu — paitsi lempi ja viini ja nauru!"
"Aivan niin. Hyvästi, maestro Paolo, me saamme puhua enemmän muutamien päivien perästä."
Koko sen aamun Glyndon oli miltei poissa suunniltaan siinä uudessa onnentunteessa, joka oli hänet vallannut. Hän harhaili metsissä ja tunsi katsoessaan syksyisten lehtojen kirjavia värejä samanlaista nautintoa kuin varhaisimpina taiteilija-vuosinaan, mutta vaan paljon hienompaa ja elävämpää. Todella luonto tuntui tulleen häntä lähemmälle, hän ymmärsi paremmin kaiken, mitä Mejnour niin usein oli puhunut myötätunnon ja vetovoiman mysterioista. Nyt hän oli astumaisillaan saman lain alaiseksi kuin nuo metsien mykät lapset. Hän saisi tuntea elämän elpymisen. Kun vuodenaika kääntyisi talveen, niin häntä vain odottaisi kevään kukoistus ja ilo. Ihmisen tavallinen elämä on niinkuin yksi vuosi kasvimaailmassa: sillä on keväimensä, suvensa, syksynsä ja talvensa — mutta ainoastaan yhden kerran. Mahtava tammi käy sen sijaan läpi pitkän sarjan vihannoimisia ja Iakastumisia, ja satavuotiaan lehvästö on yhtä vihanta toukokuun päivänpaisteessa kuin pikku vesan sen sivulla. "Minä saan tuntea teidän keväimenne eikä teidän talveanne lainkaan!" huudahti kokelas.
Näihin toivehikkaisiin ja ihaniin unelmiin kohonneena Glyndon lähti metsistä, ja tapasi itsensä keskellä viljeltyjä vainioita ja viinitarhoja, joissa hän ei ennen ollut koskaan käynyt; siellä viheriän niityn ääressä, joka muistutti kotimaata, Englantia, seisoi pieni talo — puoleksi majantapainen. Ovi oli auki ja hän näki tytön siellä rukkiansa pyörittelevän. Se katsahti ylös, huudahti heikosti ja tuli iloisesti tepastellen hänen luoksensa. Se oli tummasilmäinen Fillide.
"Hiljaa!" sanoi hän, veitikkamaisesti sormi suullaan, "älä puhu ääneen — äitini nukkuu sisällä, ja minä tiesin, että tulisit minua katsomaan. Se oli kiltisti tehty!"
Glyndon vähän hämmästyen kuuli itseään kiitettävän, vaikka ilman ansiota. "Sinä olet siis ajatellut minua, Fillide!"
"Olen", vastasi tyttö punastuen, mutta sillä vapaalla rohkealla älykkyydellä, joka on ominaista Italian naisille, etenkin alaluokkalaisille ja etelämaakunnissa asuville, "olenhan toki. En ole paljon muuta ajatellutkaan. Paolo sanoi tietävänsä, että tulisit luonani käymään."
"Ja mitä sukua on Paolo sinulle?"