Tämä oli vähän vaarallista, se on myönnettävä. Tosin Fillidellä ei ollut sitä miltei enkelimäistä suloa kuin Violalla, mutta hänen kauneutensa oli yhtä paljon aistimia hurmaava. Ehkä Glyndon ei ollut koskaan totisesti rakastanutkaan Violaa, ehkä Violan herättämät tunteet eivät olleet niin palavat, että olisivat ansainneet lemmen nimeä. Kuinka lieneekään, hän ajatteli katsoessaan näitä tummia silmiä, ettei hän koskaan ennen ollut rakastanut.
"Ja etkö sinä sitten voisi lähteä vuorilta?" hän kuiskasi tullen vielä lähemmäksi.
"Pyydätkö sinä?" kysyi tyttö, vetäytyen taaksepäin ja katsoen häntä kiinteästi silmiin. "Tiedätkö, mitä me vuoriston tyttäret olemme! Te sirot ja kohteliaat kaupungin herrat harvoin tarkotatte mitä puhutte. Teille lempi on huvitusta, meille se on elämää. Lähteä näiltä vuorilta! Ei, minä en jättäisi luontoani."
"Pidä vaan luontosi — se on suloinen kyllä."
"Niin, suloinen, kun sinä olet uskollinen, mutta kova, jos olet uskoton. Sanonko sinulle, mitä minä — mitä tämän maan naiset ovat? Me rosvojen tyttäret, niinkuin te sanoisitte, tahdomme olla rakastajiemme tai miehiemme kumppaneita. Me rakastamme palavasti, me tunnustamme sen rohkeasti. Me seisomme teidän vierellänne vaaroissa, me palvelemme teitä niinkuin orjat rauhan aikana, me emme koskaan muutu emmekä siedä muutosta. Te voitte soimata meitä, lyödä, polkea niinkuin koiria — kaiken me kannamme nurkumatta, mutta pettäkääpä, niin ei tiikeri ole sen julmempi kuin me. Olkaa uskolliset, niin sydämemme on palkkanne, mutta olkaa petolliset, niin kätemme sen kostavat! Rakastatko minua nyt?"
Näiden sanojen aikana olivat tytön italialaiset kasvot kaunopuheisesti muuttaneet ilmettä — milloin helläksi, milloin hurjaksi — ja viimeisellä kysymyksellä hän kallisti päätään nöyrästi ja seisoi ikäänkuin vastausta peläten hänen edessään. Uljas, luja, hurja henki, jossa näennäisesti epänaisellinen sittenkin oli juuri naisellista, jos niin saa sanoa, ei tympäissyt Glyndonia vaan enemmän viehätti. Hän vastasi ripeästi ja vapaasti: "Fillide — minä rakastan!"
Vai niin — "rakastan", todellakin, Clarence Glyndon! Jokainen keveä luonne vastaa keveästi myöntäen noin ruusuisilta huulilta tulevaan kysymykseen! Varo, Glyndon, varo! Miksi hiidessä Mejnour, sinä jätät oppilaasi neljänkolmatta vanhana noiden villien vuorikissojen kynsiin! Saarnaa sitten paastoa ja kieltäymystä ja aistimien houkutusten jaloa voittamista! Hyvä kyllä sinulle, taivas ties kuinka monta sataa vuotta vanhalle! mutta kun olit neljänkolmatta iässä, niin vihkijäsi varmaan pysytti sinut kaukana Filliden poluilta, tai muuten kabbalasi ei olisi sinulle maistunut!
Ja tuossa he seisoivat ja lavertelivat ja tekivät lupauksia kuiskaten, kunnes tytön äiti liikahteli huoneessa ja Fillide hyppäsi rukkinsa ääreen sormi taas suulla.
"Enemmän on taikaa Fillidessä kuin Mejnourissa", sanoi Glyndon itsekseen, iloisena kävellen kotiinsa, "vaikka muuten en tiedä varsin, pitäisinkö ajan pitkään tuollaisesta, joka on noin valmis kostoon! Mutta se, jolla on suuri salaisuus hallussaan, voi välttää naisenkin koston ja säilyä kaikissa vaaroissa!"
Mies miekkoinen! Nytkö jo sinä ajattelet kavalluksen mahdollisuutta? Oi, totta puhui Zanoni: "Kun kaadat vettä mutaiseen veteen, niin se vaan panee mudan liikkeelle!"