VII LUKU.
"Näetkö, millainen vartija istuu käytävässä, näetkö, mitkä kasvot kynnystä vartioi?"
Virgil. Aeneas, VI, 574.
On sydänyö. Kaikki hiljaista vanhassa linnassa — ei hiiskaustakaan kaihoisten tähtien alla. Nyt on aika. Mejnour ankarassa viisaudessaan — Mejnour, lemmen vihollinen — Mejnour, jonka silmät tahtovat sydämesi lukea ja kieltää sinulta luvatut salaisuudet, koska Filliden aurinkoiset kasvot häiritseisivät sitä elotonta varjomaista tilaa, jota hän kutsuu rauhaksi — Mejnour tulee jo huomenna! Ota yöstä vaarini Kauas pelko! Ei koskaan tai tällä hetkellä! Näin, urhoollinen nuorukainen — urhoollinen vaikka erehtyvä — näin sydämen rauhallisesti sykkiessä kätesi taasen avaa kielletyn oven!
Glyndon pani lampun pöydälle kirjan viereen, joka vielä makasi avoinna; hän käänteli lehtiä, mutta ei voinut tulkita niiden merkitystä, kunnes tuli seuraavaan kohtaan:
"Kun siis oppilas on näin harjotettu ja valmistunut, avatkoon hän akkunan, sytyttäköön lampun ja kastakoon ohimoitaan nesteellä. Varokoon hän vielä, kuinka nauttii tulista, nopeasti haihtuvaa spiritusta. Maistaminen ennenkuin uudistetut henkäykset vähitellen ovat totuttaneet ruumista haltioihin nostavaan nesteeseen, saattaa kokemaan kuoleman eikä elämän."
Hän ei voinut pitemmälti neuvoja lukea; salakirjotus muuttui taaskin. Nyt hän katseli vakavasti ja tosissaan ympäri huonetta. Kuutamo paistoi rauhallisesti ikkunaristeikön läpi, kun hän avasi sen, ja se näytti langetessaan lattialle ja seiniin olevan joku aavemainen surullinen voima. Hän järjesti mystilliset lamput — yhdeksän luvultaan — ympäri huoneen keskustaa ja sytytti ne yksitellen. Kustakin leimahti hopeinen ja sininen valo, ja huone tuli häikäisevään loistoon, mutta kohta valo kävi himmeäksi ja hieno harmaa sumu levisi vähitellen huoneeseen. Jäinen kylmyys pisti englantilaisen rintaan ja kokoontui hänen ympärilleen niinkuin kalman routa. Vaistomaisesti käsittäen vaaransa hän astui, vaikka vaivoin, sillä jalat olivat kankeiksi puutuneet, ja pääsi sille seinälle, missä kristallipullot olivat; nopeasti hän veti sisäänsä hajun ja kuivasi ohimoitaan tulisella nesteellä. Sama eloisuuden, nuoruuden ja ilon ja ilmamaisen keveyden tunne, jota hän aamulla oli kokenut, astui heti sen kuolettavan jäykkyyden sijaan, joka vastikään oli elämänasunnon vallannut. Hän seisoi käsivarret ristissä rinnalla, suorana ja pelottomana odottaen, mitä tuleman piti.
Höyry oli nyt tullut melkein yhtä paksuksi ja yhtenäiseksi kuin lumipilvi ja lamput loistivat siinä niinkuin tähdet. Nyt hän selvästi näki haamuja, jotka ulkopiirteiltään vähän muistuttivat ihmismuotoja, hitaasti ja säännöllisin liikkein liukuvan pilven läpi. Ne näyttivät verettömiltä, niiden ruumiit olivat läpinäkyviä, ne supistuivat ja laajenivat niinkuin käärmeen kiemurat. Kun ne juhlallisessa järjestyksessä liikkuivat hänen edessään, kuuli hän matalan äänen — ikäänkuin aaveäänen — joka kaikuna kulki toisesta toiseen, matalan mutta sointuvan äänen, joka herätti sanomattoman ilon ja rauhan tunteen. Ei mikään näistä haamuista näyttänyt hänestä välittävän. Hänen kiihkeä halunsa lähennellä niitä, olla yhtenä niistä ja ottaa osaa heidän ilmamaisiin onnekkaisiin liikkeisiin — saattoi hänet ojentamaan käsivarsiaan ja koettamaan ääneen huutaa, mutta ainoastaan sanaton kuiskaus pääsi hänen huuliltaan. Liikkeet ja soitto jatkuivat samanlaisina, ikäänkuin ei niissä olisi ollut mitään kuolevaista. Hitaasti ne kulkivat ympäri ja ylös samassa majesteetillisessa järjestyksessä toinen toisensa jälkeen, ne liikkuivat huoneen läpi ja katosivat kuutamoon. Silloin hänen silmillään seuratessaan niitä, pimeni huone äkkiä jostakin, mikä ensi silmäykseltä oli mahdoton erottaa mutta mikä salaperäisellä tavalla muutti sanomattomaksi kauhuksi sen ilon, jota hän juuri oli kokenut. Vähin erin tämä olio muodostui hänelle nähtäväksi. Se oli ihmispää, tumman hunnun peittämä, jonka läpi tuijotti pirullisella, kammottavalla hehkulla kaksi silmää, jotka jäätivät hänen luitaan ja ytimiään. Ei mitään muuta kasvoista näkynyt — ei mitään muuta kuin nuo sietämättömät silmät. Mutta hänen kauhunsa, joka heti alusta tuntui mahdottomalta elävänä kestää, kasvoi tuhatkertaiseksi, kun vähän ajan jälkeen Hirviö hitaasti liukui huoneeseen. Pilvi väistyi sen edestä, kirkkaat lamput himmenivät ja lepattivat levottomasti ikäänkuin sen henkäyksestä. Sen vartalo oli hunnutettu niinkuin kasvotkin, mutta se oli piirteiltään kuin naisen ruumis; kuitenkaan se ei liikkunut sillä tavalla kuin aaveet. Pikemmin se näytti ryömivän niinkuin suuri muodoton matelija; viimein se pysähtyi ja kyyristyi pöydän viereen, missä makasi salainen kirja, ja kiinnitti taas silmänsä hunnun läpi rohkeaan kutsujaan. Kaikki hirmuisimmat mielikuvitukset, mitä munkit ja maalarit ovat luoneet, eivät olleet mitään näitten kasvojen rinnalla, joissa puhui niin kalmamainen pirullisuus ja ilkeys silmien kautta, että tuskanväristys kävi läpi ruumiin ja hiki puristautui otsaan. Kaikki muu oli pimeätä — hunnutettua — peitettyä — aavemaista. Mutta tuo polttava katse, niin jäätävä, niin kaamea, mutta kuitenkin elävä! Siinä oli jotakin melkein inhimillistä pahuuden ja ivan intohimoa — jotakin, mikä riitti näyttämään, ettei Hirviö ollut paljas varjo vaan myöskin aineellinen ja sentähden vielä pelottavampi vihollinen aineellisille olennoille. Kuolemanpelon voimalla Glyndon puristautui seinää vastaan — hiukset pystyssä — silmät päästä ulkona — hän katseli noita hirvittäviä silmiä — ja silloin Hirviö puhui hänelle — vaikka hänen sielunsa pikemmin kuin korvansa käsitti puhutut sanat.
"Sinä olet astunut rajattomuuden maailmaan. Minä olen Kynnyksen Vartija. Mitä sinä minusta tahdot? Oletko vaiti? Pelkäätkö minua? Enkö minä ole armaasi? Etkö sinä minun tähteni jättänyt sukusi nautinnot? Tahdotko tulla viisaaksi? Minulla on mittaamattomien aikojen viisaus. Suutele minua, kuolevainen rakastajani." Ja Hirviö mateli lähemmäksi ja yhä lähemmäksi, se ryömi hänen sivulleen, sen hengitys tuntui hänen poskeensa! Kirkaisten hän vaipui tainnoksiin lattialle ja makasi tajuttomana, kunnes vasta keskellä seuraavaa päivää hän avasi silmänsä ja tapasi itsensä vuoteellaan — loistavan auringon akkunasta säteillessä ja rosvo Paolon vieressä pyssyään kiillottaessa ja viheltäessä kalabrialaista lemmenlaulua.