"Näin ihminen raataa vaivaloista työtään, ja kovalla taistelulla elantonsa hankkii, vaan onni näkymätönnä saapuu, alas Jumalan sylistä hiljaa."
Schiller.
Eräällä Kreikan arkipelaagin saarella, jolle muinaisen Ateenan häviämätön kirjallisuus vielä antaa mielenkiintoa, ja jossa luonto tarjoo ihanimman ilmanalansa ja mainioimmat maisemansa sekä vapaille että orjille — joonialaiselle, venetsialaiselle tai levottomalle brittiläiselle — kristitylle tai muhamettilaiselle — siellä oli Zanonilla koti, johon hän toi puolisonsa. Sinne tuuli kantoi tuoksuja tasangoilta peninkulmien päästä yli sinisen läpikuultavan ulapan. Nähtynä joltakin viheriältä kunnaalta oli saari kuin ainoa suuri yrttitarha. Sen pääkaupungin tornit ja katot kimaltelivat oranssi- ja sitruunalehtojen keskellä. Viinitarhat ja oliivimetsät täyttivät laaksot ja kiipeilivät ylös vuorenrinteitä, ja matalat huvilat ja paimenmajat olivat ainaviheriöivän tumman muratin verhoomia, purppuranväristen hedelmätarhojen ympäröimiä. Täällä luonnon tuhlaava kauneus näyttää puolustavan kreikkalaisten vanhaa jumaluskoa, joka tähän maahan on hurmaantunut ja ennemmin panee jumalat laskeutumaan ihmisten luokse kuin nostaa ihmisen Olympukseen, sillä itse jumalien vuori ei tunnu niin suloiselta ja houkuttelevalta kuin tämä maa.
Ja yhä vielä kalastajille, jotka rannan hiedalla tanssivat vanhoja tanssejaan — neidoille, jotka vielä hopeakammoilla suorivat hiuksiansa varjoisan pihapuun alla, sama Suuri Äiti hymyilee yhtä lempeästi kuin ennenkin. Pohjolassa ovat filosofia ja vapaus välttämättömiä ihmisonnelle. Mutta maissa, joissa Afrodite nousi aalloista ja Vuodenajat käsikkäin rannalla seisoivat häntä tervehtimässä, on luonto itsessään riittävä.
Se saari, jonka Zanoni oli valinnut asuinpaikakseen, oli kauneimpia saaria tässä jumalallisessa saarimeressä. Hänen asuntonsa oli vähän matkan päässä kaupungista pienen lahden pohjukassa. Se oli erään venetsialaisen oma, ja vaikka pieni, oli se hienompi kuin maan omien asukkaitten talot. Merellä näkyvissä keikkui hänen laivansa. Hänen intialaiset palvelijansa niinkuin ennenkin hiljaisella arvokkuudella suorittivat taloustoimet. Ei olisi voinut löytää kauniimpaa paikkaa — parempaa yksinäisyyttä. Zanonin salaperäiselle tiedolle ja Violan viattomalle tietämättömyydelle oli sivistyneen maailman hälinä ja sen prameilu yhtä vieras. Armas taivas ja ihana maa riittävät seuraksi viisaudelle ja yksinkertaisuudelle kun ne rakastavat!
Vaikka ei ollut, niinkuin jo sanoin, Zanonin näkyvissä toimissa mitään, joka olisi osottanut häntä salatieteitten tutkijaksi, niin hänellä oli mietiskelijän tavat. Hän rakasti kuljeskella yksin, varsinkin aamunkoitteessa tai illalla, kun oli kirkas kuutamo (etenkin sellaisina aikoina kun kuu oli kasvamassa tai täytenä) peninkulma-määriä yli saaren rikkaitten maitten, poimien kukkia ja ruohoja, joita hän säilytti suurella huolella. Joskus yösydännä Viola heräsi tuntien vaistomaisesti, ettei Zanoni ollut sivulla ja ojentaessaan kätensä hän huomasi, ettei vaistonsa ollut pettänyt. Mutta pian hän jo havaitsi, että Zanoni ei ollut taipuisa puhumaan oudoista tavoistaan, ja jos joskus kylmä aavistus ja epäluuloinen tunne hiipikin häneen, ei hän kuitenkaan saattanut mitään kysyä. Mutta Zanoni ei aina yksinänsä retkeillyt. Usein kun meri tyynenä päilyi, ja Kefallenian karu rannikko tuntui vastakohdalta näille hymyileville tienoille, saattoi Viola Zanonin seurassa viettää päiväkausia purjehtimassa hitaasti ympäri rannikkoa tai vierailemassa lähisaarilla. Jokainen kohta Kreikan suloista tarujen maata näytti olevan hänelle tuttu, ja kun hän kertoi menneisyydestä ja sen merkillisistä taruista, opetti hän Violaa rakastamaan sitä kansaa, josta polveutuu länsimaitten runous ja viisaustiede. Mitä enemmän Viola oppi tuntemaan Zanonia, sitä enemmän hän huomasi hänessä yhä syvempää mielenkiintoa. Zanonin rakkaus puolisoaan kohtaan oli niin hellä, niin huomaavainen, niin kestävä ja lämmin, että hän tuntui enemmän olevan kiitollinen onnesta saada pitää lemmitystään huolta kuin ylpeä vastarakkaudesta. Zanonin tavallinen käytös kaikkia kohtaan, jotka häntä lähenivät, oli tyyni ja hiljainen. Suuttumuksen sanaa ei koskaan tullut hänen huuliltaan — vihainen katse ei koskaan leimahtanut noista silmistä. Muutamat merirosvot, jotka häiritsivät rannikkoja, olivat kuulleet vieraitten saapumisesta ja Zanonin merimiehet olivat laverrelleet herransa rikkaudesta. Eräänä iltana Viola mentyään levolle heräsi heikosta äänestä, joka kuului alhaalta. Zanoni ei ollut hänen sivullaan, hän kuunteli säikähtyneenä. Eikö sieltä kuulunut hänen korviinsa ähkinää? Hän hypähti pystyyn ja meni ovelle: kaikki oli hiljaa. Hitaasti lähestyivät askeleet ja Zanoni astui sisään tyynenä niinkuin tavallisesti, ja nähtävästi huomaamatta puolisonsa pelkoa. Seuraavana aamuna tavattiin kolme miestä kuolleena pääkäytävän kynnyksellä, jonka ovea he olivat koettaneet särkeä. Heidät tunnettiin paikkakunnalla rannikoiden verisimmiksi ja kauheimmiksi rosvoiksi, joita sadat murhat olivat saastuttaneet ja jotka tähän asti olivat onnistuneet joka yrityksessä, mihin heidän ryöstönhalunsa oli heidät johtanut. Lukuisat askeleen jäljet veivät merenrantaan. Näytti siltä kuin heidän seuralaisensa olisivat paenneet johtajiensa kuoltua. Mutta kun venetsialainen proveditore eli hallituksen edustaja tuli asiaa tutkimaan, niin oli täydellisenä salaisuutena, jota ei mitenkään voitu selittää, millä tavalla nämä rosvot olivat joutuneet kohtalonsa uhriksi. Zanoni ei ollut liikkunut siitä huoneesta, missä hän tavallisuuden mukaan harjotti kemiallisia tutkimuksiaan. Ei kukaan palvelijoista tullut unestaan häirityksi. Ei mitään väkivallan merkkejä näkynyt kuolleitten ruumiissa. He olivat heittäneet henkensä, siinä kaikki. Siitä lähtien Zanonin talo ja koko ympäristö oli pyhästi kammottu. Lähikylien asukkaat, iloissaan siitä että olivat päässeet rosvojen kirouksesta, pitivät muukalaista Pyhän Neitsyeen erityisen suojeluksen alaisena. Tosiaankin vilkkaat kaikille vaikutuksille alttiit kreikkalaiset, jotka siinä lähistöllä asuivat, ihastuivat tuon miehen ihmeelliseen ja majesteetilliseen kauneuteen, tuon, joka osasi heidän kieltään niinkuin maassa syntynyt, jonka ääni usein lohdutti surevia ja jonka käsi ei koskaan ollut sulettu heidän tarpeiltansa; vielä kauan senjälkeen kun hän oli lähtenyt heidän rannoiltaan, säilyttivät he kiitollisina hänen muistoaan kertomuksissaan ja näyttelevät vielä tänäpäivänä sitä korkeata plataanipuuta, jonka alla hänet usein nähtiin istumassa, yksinään ja mietteissään, puolipäivän helteessä. Mutta kuitenkin Zanoni liikkui muissakin paikoissa, vähemmän julkisissa. Saarella löytyy maapihkalähteitä, joista jo Herodotos on maininnut. Usein yöllä kuu näki hänen nousevan myrttipensaitten seasta, jotka verhoovat kunnaita niiden soitten ympärillä, missä löytyy tuota tulenpitoista ainetta; tiede ei ole muuten vielä keksinyt mihin kaikkeen tätä ainetta voidaan käyttää lääketieteellisesti elimistöjen hermoihin vaikuttavana. Mutta vielä useammin hän vietti tuntikausia eräässä luolassa rannikon yksinäisimmällä kohdalla, missä stalakiitit, vuotokivet näyttivät ihmiskäsin tehdyiltä. Rahvaan taikausko pitää tätä luolaa vanhojen legendojen perustuksella yhteydessä lukuisten maanjäristysten kanssa, jotka alinomaa häiritsevät saaren rauhaa.
Mitä lieneekään ollut tarkotuksena näillä kävelyillä ja näissä paikoissa viipymisellä, niin ne ainakin olivat jossakin tekemisissä sen ainoan pääpyrkimyksen kanssa, joka yhä vahvistui päivä päivältä Zanonin eläessä inhimillisessä kumppanuudessa suloisen Violan kanssa.
Se näky, jonka todistajana Glyndon oli ollut horroksissa, oli aivan totuuden mukainen. Vähän aikaa sen yön jälkeen Viola hämärästi alkoi tajuta, että joku vaikutus, hän ei tiennyt minkälaatuinen, pyrki valtaamaan hänen onnellisen elämänsä. Hämärät ihanat näyt, jollaisia hänellä oli ollut lapsuuden aikoinaan, mutta nyt vaan pysyvämpinä ja vahvempina, alkoivat seurata häntä päivin ja öin, kun Zanoni oli poissa, vaikka ne haihtuivat hänen läsnäollessaan eivätkä näyttäneet vetävän vertoja hänen kauneudelleen. Zanoni kyseli Violalta tarkasti ja hartaasti, millaiset nämä näyt olivat, mutta hän näkyi olevan tyytymätön ja ajoittain hämmentynyt vastauksista.
"Älä kerro minulle", sanoi Zanoni eräänä päivänä, "noista utumaisten olentojen piiritansseista tai noista hienoista sävelistä, jotka sinusta tuntuvat olevan kaukaisten tähtien soittoa ja kieltä. Mutta eikö joku muoto ole sinulle tullut muita selvempänä ja kauniimpana — eikö mikään ääni ole puhunut tai tuntunut puhuvan sinun omaa kieltäsi, ja kuiskaillut sinulle outoja salaisuuksia ja suurenmoisia tietoja?"
"Ei, kaikki on sekaista näissä unelmissa, olkoot ne päivällä tai yöllä, ja kun minä niistä toivun kuullessani sinun askeleesi, niin ei muistooni jää muuta kuin epämääräinen onnen tunne. Kuinka erilaista, kuinka kylmää tuo on sen rinnalla, että saan katseillani riippua sinun hymyssäsi ja kuunnella sinun ääntäsi, kun sanot: 'Minä rakastan sinua'."