Glyndon arveli, että hänen kumppaninsa puheissa oli paljon tervettä viisautta, ja todellakin, mitä enemmän hän söi ja joi, sitä enemmän katosi hänen mielestään menneen yön muistot ja Mejnourin hylkäävä tuomio. Akkuna oli auki — vilpoinen tuuli puhalsi — päivä paistoi — koko luonto iloitsi — ja yhä iloisemmaksi kävi maestro Paolo. Hän kertoi seikkailuistaan, matkoistaan, naisista, sellaisella hauskalla tavalla, joka tartutti ilon kuulijaankin. Mutta vielä mieluisammin Glyndon kuunteli, kun Paolo veitikkamaisesti hymyillen siirtyi ylistämään sievän Filliden silmiä, hampaita, nilkkaa ja solakkaa vartaloa.
Tämä Paolo tuntui tosiaankin ilmeiseltä eläimellisen, aistillisen elämän edustajalta. Hän olisi ollut Faustille vielä vaarallisempi kiusaaja kuin Mefistofeles. Hänen huulillaan ei näet ollut mitään ivaa, kun hän innostuneesti puhui elämän huvituksista. Sellaiselle, joka alkoi nähdä tiedonhalun turhamaisuudeksi, oli tämä hillitön, lapsellinen iloisuus pahempi turmelija kuin kaikki oppineen paholaisen jäiset pilkkasanat. Mutta kun Paolo nousi lähteäkseen, luvaten palata seuraavana päivänä, niin englantilaisen mieli taas vaipui takaisin vakavampiin aatoksiin. Elonneste tuntui todellakin jättäneen ruumiiseen niitä hienostavia vaikutuksia, joista Mejnour oli puhunut. Glyndonin astellessa edestakaisin yksinäisessä käytävässä tai pysähtyessä katselemaan laajaa kaunista maisemaa, joka alhaalla levitteleikse, kulki hänen sielunsa läpi nopeasti ajatuksia kunniakkaista yrityksistä — kirkkaita mainehikkaita näkyjä.
"Mejnour kieltää minulta tieteensä. Hyvä, mutta hän ei ole minulta ryöstänyt taidelahjaani", sanoi maalari ylpeästi.
Mitä! Clarence Glyndon, palaatko nyt siis siihen, mistä Jahditkin?
Oliko Zanoni lopultakin oikeassa?
Hän tapasi itsensä mystikon huoneessa: ei yhtään astiaa — ei yhtään kukkaista! juhlallinen kirjakin kadonnut! säkenöivä neste viety pois! Mutta itse huoneessa tuntuu vielä viipyvän lumottu ilma. Kovemmin ja hurjemmin täällä palaa sisälläsi halu jotakin aikaansaamaan, jotakin luomaan. Taas sinä kaipaat muuta elämää kuin aistillista — mutta nyt vaan sitä elämää, joka on sallittu jokaiselle nerolle — sitä, joka henkii kuolemattomissa teoksissa ja säilyy katoomattomassa nimessä.
Mistä nyt saada taiteesi työkaluja? Kas vaan — milloin oikealta työmieheltä koskaan on aseita puuttunut? Jo olet taas omassa huoneessasi — valkoinen seinä on kankaana — hiilenpala piirtimenä. Ne kelpaavat ainakin luomaan ulkopiirteet sille aatteelle, joka huomiseksi ehkä häviäisi mielestä.
Se aate, joka tässä herätti taiteilijan mielikuvituksen, oli kieltämättä jalo ja suurenmoinen. Se kuvasi sitä egyptiläistä seremoniaa, josta Diodorus on kertonut,[58] kun elävät tuomitsevat kuolleita, kun ruumis, valmiiksi palsamoituna, on tuotu Akeruusian järven rannalle, ja ennenkuin sen sallitaan päästä veneeseen, jonka on kuletettava se yli vesien lopulliseen lepopaikkaan, se ensin viedään tuomarien eteen kuulemaan kaikki menneen elämänsä syytökset ja, jos ne tulevat todistetuiksi, jäämään haudan oikeutta vaille.
Taiteilijan itsensä huomaamatta oli hänen taululleen antanut aiheen ja todellisuuden voiman Mejnourin elävä kuvaus tuosta muinaisegyptiläisestä tavasta, jota hän oli valaissut monilla seikoilla, mitkä eivät kirjoissa löytyneet. Glyndon kuvasi mahtavaa rikollista kuningasta, jota hänen eläessään tuskin kuiskatenkaan oli tohdittu soimata, mutta jota vastaan nyt, kuoleman tultua, orjat nousi kahleistaan, kidutetut uhrit vankilakuopistaan, kalpeina ja likaisina kuin kuolleitten raadot, vaatien kuivunein huulin oikeutta, joka ulottuu haudan tuolle puolen.
Merkillinen into on tämä, oi taiteilija! Se äkkiä puhkee esiin siitä sumusta, jonka salatiede niin kauan on pitänyt mielikuvituksesi yli levitettynä — kummallista, että yöllisen kauhun ja päiväisen pettymyksen jälkeen seurasi tällainen innostus omaan pyhään taiteeseesi! Oi, kuinka vapaasti ja rohkeasti käsi liikkuu laajoissa luonnoksissa! Kuinka noista karkeista työaseista huolimatta kuva ei näyttäydy oppilaan työksi vaan mestarin! Vastikään nautittuasi lumoovata nestettä, kuinka nyt luomuksillesi voit antaa hienomman elämän kuin itsellesi oli suotu! Joku voima, joka ei ole omasi, piirtää nuo suuret symbolit seinälle. Taustalle kohoaa mahtava hautarakennus, jonka pystyttämiseen on tuhansia elämiä kulutettu — jotta yhdelle valmistettaisiin lepokammio. Tuolla istuvat puolikehässä juhlalliset tuomarit. Tummina, hitaina nousevat järven laineet. Tuossa makaa palsamoitu kuninkaan ruumis. Etkö säikähdä hänen kulmakarvojensa tuimuutta? Haa, hyvin tehty, taiteilija, ylös nousevat syyttäjien kuihtuneet muodot — kalpeina puhuvat aavemaiset kasvot! Eikö Ihmisyys kuoleman jälkeen kosta Vallan tekemiä vääryyksiä? Aatteesi, Clarence Glyndon, on ylevää totuutta, taulusi lupaa nerokkuudellesi mainetta. Parempi on tämä magia kuin kirjan ja elonnesteen taiat. Tunti kuluu tunnin jälkeen, sinä olet sytyttänyt lampun, yö tapaa sinut vielä työsi äärestä. Laupias taivas! mikä jäätää ilman — miksi lamppu alkaa himmetä? — miksi hiuksesi nousevat pystyyn? Tuossa! — tuossa! — tuossa! — ikkunassa! Se katselee sinua, tuo tumma, hunnutettu, inhottava olento! Tuossa ne tuijottavat sinuun nuo hirvittävät silmät ilkkuvina, viekkaina ja vihamielisinä.
Glyndon seisoi ja katseli. Se ei ollut harhaa — se ei puhunut, ei liikkunut, kunnes, kykenemättä kauemmin kestämään tuota hievahtamatonta kuluttavaa katsetta, hän peitti kasvonsa käsillään. Hätkähtäen hän kohta veti ne pois, sillä vain lähempänä oli hän tuntenut Nimettömän läsnäolon. Tuossa se peitti lattian maalauksen edessä ja kas! kuvat näyttivät liikkuvan seinällä. Nuo kalpeat syyttävät olennot, jotka hän itse oli luonut, liikkuivat ja irvistelivät hänelle. Voimakkaalla ponnistuksella, joka oli kerrassaan kouristuttava ja joka pusersi tuskanhien yli koko ruumiin, pääsi nuorukainen viimein kauhunsa herraksi. Hän astui aavetta vastaan, hän kesti sen palavat silmät, hän puhutteli sitä lujalla äänellä, kysyi sen tarkotusta ja uhmaili sen valtaa.