Ja silloin kuului sen ääni, niinkuin löyhkä ruumishuoneesta Mitä se sanoi, mitä paljasti, on kielletty huulin toistamasta, on kielletty paperille panemasta. Tuota kauheata hetkeä ei olisi voinut kestää mikään muu paitsi hieno ruumista elähyttävä henki, joka elonnesteestä oli saanut voimaa suurempaa kuin on ihmisistä vahvimmallakaan. Parempi olisi viettää yönsä katakombeissa ja nähdä haudattujen nousevan tiloiltaan ja kuulla ruumissyöjä-peikkojen pitävän kauheita pitojaan mätänevissä raadoissa, parempi kuin katsella noita kasvoja ilman hunnun verhoa ja kuunnella tuota kuiskaavaa ääntä!
* * * * *
Seuraavana päivänä Glyndon pakeni rauniolinnasta. Millä valoisilla toiveilla olikaan hän astunut yli sen kynnyksen, millä ainiaan värisyttävillä muistoilla hän katselikaan taaksepäin ajan kuluttamia rakoisia torneja!
II LUKU.
Faust: Minne nyt matka käy?
Mefisto: Minne vain mielesi tehnee. Me katsomme pientä ja sitten suurta maailmaa.
Faust.
Vetäkää tuolinne lieden ääreen, pankaa valkea takkaan ja tuokaa kynttilöitä. Oi tätä rauhaista, tasaista, mukavaa, järjestettyä kotia! Oi sinä erinomainen arkimaailma!
On kulunut joku aika viimeisen luvun tapahtumain jälkeen. Nyt ei olla kuunvaloisissa saarissa tai lahoavissa linnoissa vaan huoneessa, jonka seinät ovat kolmattakymmentä jalkaa pitkät; — matot lattialla, kalusto hyvä, tukevat nojatuolit, ja kahdeksan huonoa maalausta hienoissa puitteissa seinällä. Herra Thomas Mervale, lontoolainen kauppias, sinä olet kadehdittavassa asemassa.
Ei ollut Mervalella mikään vaikeus palatessaan mannermaan matkaltaan asettua paikoilleen tiskin ääreen — hänen sydämensä oli kaiken aikaa ollut siellä. Isänsä kuoleman kautta sai hän perinnöksi korkean aseman arvokkaassa, jokseenkin hyvässä liikkeessä. Tehdä liikkeensä ensiluokkaiseksi oli kunnioitettava pyrkimys — ja se oli hänellä. Hän oli äskettäin mennyt naimisiin — ei kokonaan rahojen tähden, ei! hän ei ollut halpamaisen ahne, vaikka muuten maallismielinen. Hänellä ei ollut mitään romanttisia unelmia rakkaudesta, mutta hän oli kylliksi järkevä mies ymmärtääkseen, että vaimo pitää olla seuralainen eikä ainoastaan liikevoitto. Hän ei välittänyt kauneudesta ja nerokkuudesta, mutta hän piti terveydestä ja hyvästä tuulesta ja jossakin määrin kunnollisesta käsityskyvystä. Hän valitsi vaimon päällään eikä sydämellään ja onnistui hyvin valinnassaan. Rouva Mervale oli mainio nuori vaimo — toimelias, taloudellinen, säästäväinen, mutta myöskin hyvänluontoinen. Hän piti kyllä oman päänsä muttei ollut mikään äkäpussi. Hänellä oli selvä käsitys vaimon oikeuksista ja niistä seikoista, jotka tuottavat kotiin mukavuutta. Hän ei koskaan olisi antanut miehelleen anteeksi, jos hän olisi huomannut hänet syypääksi pienimpäänkin ihastukseen muita naisia kohtaan, mutta korvaukseksi hänellä itselläänkin oli ihmeteltävä siveellisyyden tunne. Hän kauhistui kaikkea kevytmielisyyttä, kaikkea hakkailemista, kiemailemista — noita pikkupaheita, jotka usein turmelevat kotionnen, vaikka huikenteleva luonne niihin ajattelemattomasti lankee. Mutta hän ei pitänyt oikeana rakastaa miestään liian paljon. Hän jätti ylijäävän rakkauden sukulaisiaan, ystäviään, tuttaviaan varten ja seuraaviin naimisiin, jos nimittäin jotakin tapahtuisi miehelleen. Hän piti hyvän ruuan, sillä se sopi heidän asemaansa, ja hänen mielentilansa oli tasainen vaikka luja. Hän saattoi sanoa kovan sanan tai kaksikin, jos Mr. Mervale ei tullut kotiin oikeaan aikaan. Hän piti erityisesti huolta siitä, että miehensä muuttaisi kenkänsä tullessaan kotiin — matot olivat uudet ja kalliit. Hän ei ollut ärtyisä eikä intohimoinen — taivas siunatkoon! — mutta kun hän loukkaantui, osasi hän arvokkaasti moittia — viittasi omiin hyveisiinsä — enoonsa, joka oli amiraali, ja 30 tuhanteen puntaan, jotka hän oli tuonut mukaansa myötäjäisinä valitulleen. Mutta koska Mr. Mervale oli hyväluontoinen mies, tunnusti hän vikansa, ylisti vaimonsa etevyyttä ja pahastuksen pilvi oli pian ohi.