"Ehkä se on enosi, amiraali", sanoi mies pisteliäästi. "Hän tavallisesti suvaitsee tulla tähän aikaan."
"Minä toivon, rakkaani, etteivät mitkään minun sukulaisistani ole muuta kuin tervetulleita vieraita tässä talossa. Amiraali on hyvä seuramies ja — hänen omaisuutensa on kokonaan hänen määrättävissään."
"Minä en ketään kunnioita enemmän kuin häntä", sanoi herra Mervale painavasti.
Palvelija avasi oven ja ilmotti Mr. Glyndonin tulosta.
"Mr. Glyndon! — mikä merkillinen —" huudahti rouva Mervale, mutta ennenkuin hän ehti lopettaa lausettaan, oli Glyndon huoneessa.
Vanhat ystävät tervehtivät toisiaan kaikella lämmöllä, mikä johtui nuoruuden muistoista ja pitkästä erosta. Seurasi sitten juhlallinen esitys rouva Mervalelle, joka arvokkaasti hymyillen ja salaa vilkaisten vieraan likaisia jalkineita pyysi miehensä ystävää olemaan tervetullut Englantiin.
Glyndon oli suuresti muuttunut senjälkeen kuin Mervale hänet viimeksi näki. Vaikkei ollut kahta vuottakaan siitä kulunut, oli hänen valkea ihonsa käynyt ruskeaksi. Syviä vakoja oli suru tai ajattelu tai sielun taistelu uurtanut onnellisen nuoruuden sileälle kasvonpinnalle. Ennen niin kohteliaaseen käytökseen oli tullut jonkunlaista rentoilemista, joka kertoi yhteiskunnan tapoja halveksivasta seurasta. Kuitenkin oli hänen muodossaan ikäänkuin vapaata aateluutta, jota ei ennen hänessä ollut, ja se antoi hänen kielelleen ja säännöttömille liikkeilleen vähän arvokkuutta.
"Näin siis sinä olet vakiintunut elämään, Mervale — minun ei tarvitse kysyäkään, oletko onnellinen. Arvo, itsetunto, rikkaus, puhdas luonne ja näin kaunis puoliso ansaitsee onnea ja hallitsee sitä.
"Saisiko tarjota teetä Mr. Glyndon?" kysyi rouva Mervale lempeästi.
"Kiitos — ei. Minä ehdotan elähyttävämpää ainetta vanhalle ystävälleni. Viiniä, Mervale, viiniä, eh! tai vanhaa englantilaista punssia. Vaimosi suonee anteeksi — me teemme tästä hauskan yön."