Näin sanoen hän sytytti kynttilän ja astui juhlallisena ulos huoneesta.
Kun hän palasi, olivat ystävykset kadonneet Mr. Mervalen työhuoneeseen.
Kello löi kaksitoista — yksi — kaksi! Kolmasti oli rouva Mervale lähettänyt tiedustelemaan — ensiksi, kaipasivatko he jotakin, toiseksi, tahtoiko Mr. Glyndon nukkua matrassilla vai höyhenvuoteella, kolmanneksi olisiko Mr. Glyndonin kirstu, jonka hän on tuonut mukanaan, otettava sisälle. Ja kaikkien näiden kysymysten vastaukseen oli vieras äänekkäästi lisännyt — niin äänekkäästi, että se kuului läpi kaikkien huoneiden — "toinen booli, väkevämpi, ja antakaa tulla joutuisaan!"
Viimein Mr. Mervale näyttäytyi makuuhuoneessaan — ei katuvana eikä anteeksipyytävänä — ei, ei sinne päinkään. Hänen silmänsä vilkkuivat, poskensa punotti, jalkansa hoiperoi, hän lauloi, Mr. Thomas Mervale todellakin lauloi.
"Mr, Mervale, onko mahdollista —"
"Vanha ukko Cole oli iloinen sielu —"
"Mr. Mervale — jätä minut ole hyvä!"
"Niin, iloinen sielu oli hän —"
"Minkä esimerkin näytät palvelijoille!"
"Ja hän pyysi piippuansa, pyysi viinimaljaansa —"
"Jos et herrani, osaa käyttäytyä, niin minä pyydän."