"Tunnen sinut lähelläni tässä
Yksinäisyyttä elähyttämässä,
Niinkuin maailmoittensa yli
Suuri Näkymätön liitelee."

Uhland.

Tästä mielen tilasta, joka enemmän oli levottomuutta ja kiihtymystä kuin kestävää toimintaa, herätti Glyndonin eräs henkilö, joka teki häneen ihmeen rauhottavan vaikutuksen. Hänen sisarensa, orpo niinkuin hänkin, asui maalla tätinsä luona. Lapsuuskodissaan oli hän tätä pikkutyttöä, joka oli häntä paljon nuorempi, rakastanut veljen kaikella hellyydellä. Palatessaan Englantiin, näytti hän aivan unohtaneen sisarensa olemassaolon. Mutta kun täti kuoli, muistutti sisar itsestään liikuttavalla kirjeellä, jossa hän kaihoten valitti olevansa ilman kotia, ilman turvaa, ilman huolenpitäjää. Glyndon itki lukiessaan kirjeen ja odotti kärsimättömästi Adelan tuloa.

Tyttö oli silloin 18-vuotias, ja hänellä oli tyynen ja hiljaisen ulkokuoren alla paljon intoa ja romantiikkaa, samanlaista kuin veljelläkin oli ollut siinä iässä. Mutta tytön into oli paljon puhtaampi ja pysyi omissa rajoissaan, osaksi hänen siivon naisellisuutensa takia ja osaksi ankaran ja säännönomaisen kasvatuksen takia. Veljestään hän erosi varsinkin luonteensa arkuudessa, joka oli suurempi kuin hänen ikäisillään. Mutta itsehillinnän kautta hän tätä arkuutta salasi yhtä huolellisesti kuin sama arkuus taas salasi hänen tunteellista sydäntään.

Adela ei ollut kaunis, hänen kasvonsa ja vartalonsa todisti heikkoa terveyttä, ja liian herkkä hermosto teki hänet alttiiksi kaikille vaikutuksille, jotka myötätunnon voimalla häiritsivät hänen terveyttään. Muta koskei hän milloinkaan valittanut, ja koska hänen käytöksensä merkillinen tyyneys tuntui osottavan ihan tasapuolista mielentilaa, joka tavallisessa ihmisessä olisi merkinnyt välinpitämättömyyttä, niin senvuoksi hänen sielulliset kärsimyksensä olivat niin kauan pysyneet peitossa, ettei nyt enää ollut vaikeatakaan niitä salata. Vaikka, niinkuin sanoin, hänen kasvonsa eivät olleet kauniit, olivat ne puoleensavetävät ja miellyttävät, ja sellainen hyväilevä hellyys ja lumous oli hänen hymyilyssään, liikkeissään ja halussaan lohduttaa, tasottaa ja olla mieliksi, että se koski sydämeen ja teki hänet rakastettavaksi, koska hän oli niin rakastava.

Sellainen oli se sisar, jota Glyndon niin kauan oli laiminlyönyt ja jonka hän nyt niin sydämellisesti otti vastaan taloonsa. Adela oli viettänyt monta vuotta itsekkään ja vaateliaan sukulaisen oikkujen orjana ja sairaanhoitajana. Uutta ja iloista oli hänelle sentähden veljensä hieno, jalo ja kunnioitettava rakkaus. Glyndon itsekin nautti luomastaan onnesta, hän vähitellen tottui pois muusta seurasta ja alkoi tuntea kodin viehätystä. Siksipä ei ollutkaan kumma, että tämä nuori tyttö, joka vielä oli aivan vapaa palavammasta rakkaudesta, keskitti kiitollisen hellyytensä armaaseen veljeen. Hänen päiväinen huolensa ja yöllinen unelmansa oli voida korvata veljensä hyvyyttä. Hän ylpeili veljensä lahjakkuudesta ja toivoi hänen menestystään: pieninkin seikka, joka veljeä saattoi huvittaa, kasvoi Adelan silmissä mitä vakavimmaksi elinkysymykseksi. Lyhyesti, kaiken kauansalatun intonsa, joka oli hänen ainoa ja vaarallinen perintönsä, hän tyhjensi tähän rakkautensa pyhään esineeseen.

Mutta mitä enemmän Glyndon alkoi karttaa noita kiihdytyksiä, joilla hän niin kauan oli koettanut viihdyttää mieltään ja tappaa aikaansa, sitä syvemmäksi ja pysyvämmäksi tuli hänen rauhaisten aikojensa synkkämielisyys. Varsinkin hän aina pelkäsi olla yksin, hän ei kärsinyt, että kumppaninsa oli poissa näkyvistä. Hän ratsasti sisarensa kanssa ja teki kävelymatkoja, ja nähtävästi oli hänelle aina suuri ponnistus viimeinkin mennä levolle, kun yö jo olisi öitsijöillekin ollut liian myöhäinen. Tämä synkkämielisyys ei ollut ainoastaan lievää melankoliaa eli alakuloisuutta, se oli paljon kiihkeämpi, melkein kuin epätoivo. Usein hiljaisuuden jälkeen, joka miltei muistutti kuolemaa — niin raskaalta, liikkumattomalta se tuntui — saattoi hän äkkiä hypähtää pystyyn ja hätäillen silmäillä ympärilleen — jäsenet väristen, huulet kalpeina, ohimot hien vallassa. Adela oli vakuutettu siitä, että joku salainen suru häntä vaivasi ja helposti voisi kuluttaa hänen terveytensä, ja sentähden hän luonnollisesti koetti olla hyvä lohduttaja. Hienolla huomaavaisuudellaan hän näki, ettei veli pitänyt siitä, jos hänen synkkiä tuuliaan pantiin merkille. Adela harjaantui senvuoksi tukahuttamaan pelkonsa ja tunteensa osotukset. Hän ei pyytänyt veljeään kertomaan, vaan koetti salaa voittaa hänen luottamuksensa, Vähitellen hän tunsi onnistuvansa. Glyndon oli niin tyystin kiinni omassa elämässään, ettei hän kyennyt tarkasti seuraamaan muita, hän piti tuota rakkauden nöyrää levollisuutta lujamielisyytenä, ja se häntä rauhotti. Lujamielisyyttä vaatii sairas mieli siltä, jolle se uskoo tautinsa. Ja kuinka vastustamaton on halu tyhjentää huolensa toiselle! Kuinka usein yksinäinen ajatteleekaan: "sydämeni varmaan pääsisi tuskastaan, jos voisin siitä kertoa jollekin." Glyndon tunsi, että nuoressa, kokemattomassa, ihanteellisessa Adelassa olisi sellainen sielu, joka voisi häntä ymmärtää paremmin kuin joku ankarampi ja käytännöllisempi ihminen. Mervale olisi pitänyt hänen paljastuksiaan mielipuolen houreina, ja useimmat ihmiset olisivat ainakin pitäneet niitä sairaloisina utukuvina ja harhanäkyinä. Siten Glyndon vähitellen valmistui siihen helpotukseen, jota hän ikävöi, ja tilaisuus kertomiseen saapui tällä tavalla:

Eräänä iltana heidän istuessaan yhdessä, Adela, joka oli perinyt vähäsen veljensä lahjoja, maalaili jotakin. Glyndon oli istunut mietteissään, mutta nousi äkkiä ja kietoi rakastavasti käsivartensa sisarensa vyötäreille, katsoen hänen olkansa yli. Pahastunut huudahdus pääsi häneltä, hän tempasi käteensä piirustuksen: "Mitä sinä teet? — kenen kuva tämä on?"

"Rakas Clarence, etkö muista alkuperäistä taulua? Tämä on jäljennös viisaan esi-isämme muotokuvasta, joka oli niin sinun näköisesi, kuten äitivainajamme oli tapana sanoa. Ajattelin, että sinua huvittaisi, jos koettaisin jäljentää sen muististani."

"Kirottu näköisyys", sanoi Glyndon synkästi. "Etkö arvaa syytä, miksi minä en tahtonut palata isänkotiimme? Sentähden että pelkäsin nähdä tuon muotokuvan! — sentähden että — sentähden — mutta anna anteeksi — minä pelotan sinua!"