"Ei, ei suinkaan, Clarence, sinä et koskaan pelota minua kun puhut, ainoastaan kun olet vaiti. Oi, jospa uskoisit minulle huolesi, oi, jospa antaisit minulle oikeuden kantaa surujasi, niinkuin niin mielelläni tahtoisin!"

Glyndon ei vastannut vaan asteli jonkun aikaa säännöttömin askelin edestakaisin huoneessa. Viimein hän pysähtyi ja katseli vakavasti sisartaan silmiin. "Niin, sinäkin olet hänen jälkeläisensä, sinäkin tiedät, että sellaisia miehiä on elänyt ja kärsinyt, sinä et minua pilkkaa, etkä epäile sanojani. Kuuntele! — mikä ääni se on?"

"Ainoastaan tuuli katolla, Clarence, ainoastaan tuuli."

"Anna minulle kätesi, anna minun tuntea sen elävää kosketusta, ja kun minä olen sinulle kertonut, niin älä koskaan enää mainitse sanaakaan siitä kertomuksesta. Pidä se kaikilta salassa — vanno, että se tulee meidän kerallamme kuolemaan — meidän onnettoman suvun viimeisten jälkeläisten kanssa!"

"En koskaan minä petä luottamustasi — minä vannon — en koskaan!" sanoi Adela vakaasti ja vetäytyi lähemmälle veljeään. Se mikä ehkä kirjotettuna ja epäileväisille, uskottomille kerrottuna, voi tuntua kylmältä ja pelottomalta, vaikutti aivan toisella lailla, kun nuo kalpeat huulet siitä puhuivat, kärsimyksen vakuuttavalla ja kauhistuttavalla totisuudella. Paljon hän kyllä salasi, paljon hän tahallaan lievensi, mutta niin paljon hän kertoi, että tarinansa kävi ymmärrettäväksi ja selväksi vapisevalle ja kalpealle kuuntelijalle. "Päivänkoitteessa", sanoi hän, "lähdin tuosta onnettomasta asunnosta. Yksi toivo minulla vielä oli — tahdoin etsiä Mejnouria läpi koko maailman. Tahdoin pakottaa häntä saattamaan lepoon sen peikon, joka sieluani vainosi. Tällä aikomuksella matkustin kaupungista kaupunkiin. Panin Italian poliisien avulla toimeen mitä tarkimpia etsiskelyjä. Turvauduin itse Rooman inkvisitsionin palveluksiin. Olihan se äskettäin osottanut vanhaa valtaansa Cagliostroa vastaan, joka oli paljon vaarattomampi. Kaikki turhaan, ei jälkeäkään hänestä voitu löytää."

"Minä en ollut yksin, Adela." Tässä Glyndon hetkeksi pysähtyi puheessaan ikäänkuin hämmentyneenä, sillä ei tarvinne mainitakaan, että hän kertomuksessaan ainoastaan sivumennen oli viitannut Fillideen, jonka lukija voi arvata hänen seuralaisekseen. "Minä en ollut yksin, mutta vaellusteni kumppanina ei ollut sellainen, johon sielullani olisin voinut luottaa — uskollinen ja rakastava kyllä, mutta ilman kasvatusta, ilman kykyä minua ymmärtämään, ainoastaan luonnollisten vaistojen hallitsema eikä harjotetun järjen. Hän oli sellainen, johon sydän saattoi nojautua huolettomina hetkinä, mutta ymmärryksellä ei ollut hänen kanssaan paljon yhteistä eikä hätääntynyt henki häneltä voinut neuvoa kysyä. Mutta tämän henkilön seurassa ei hirviö minua häirinnyt.

"Anna minun tarkemmin kuvata, minkälaisissa tilaisuuksissa se saapui. Karkeissa kiihotuksissa, jokapäiväisessä elämässä, hurjassa mellastelussa, tai eläimellisen tylsässä välinpitämättömyydessä sen silmiä ei näkynyt, sen kuiskaus ei kuulunut. Mutta aina kun sielu tahtoi korkeampaa tavotella, kun mielikuvitus syttyi ja kun oikean päämäärämme tietoisuus saattoi taistelemaan sitä arvotonta elämää vastaan, jota vietin, silloin — Adela, silloin se kyyristyi sivulleni keskipäivän valossa tai yöllä istui vuoteeni vieressä — mustana peikkona, joka pimeässäkin näkyi. Jos jumalallisissa taidekokoelmissa nuoruuteni unelmat herättivät muinoisen kilpailuhalun — tai jos käännyin viisasten ajatuksia tutkimaan — jos suurten miesten esimerkki, jos viisasten keskustelu herätti vaiennetun järjen toimintaan, niin paha henki oli luonani kuin kutsuttuna. Viimein eräänä iltana Genuassa, johon olin saapunut mystikkoa hakiessani, hän äkkiä, kun vähimmin odotin häntä näkeväni, seisoi edessäni. Oli karnevaalin aika. Se oli tuollainen äänekäs hurja puolihullu näytelmä — älä kutsu sitä huviksi — joka muistuttaa pakanallisia saturnaalioita[59] keskellä kristillistä juhlaa. Tanssiin väsyneenä olin astunut huoneeseen, jossa istui useita juhlijoita, juoden, laulaen, hoilaten, ja kun he merkillisissä puvuissaan ja ilkeissä naamareissaan elämöivät, näyttivät he tuskin inhimillisiltä. Minä asetuin heidän keskelleen ja tuollaisessa kamalassa mielenkiihotuksessa, josta onnelliset ihmiset eivät tiedä mitään, olin pian yksi hurjimpia. Keskustelu kääntyi Ranskan vallankumoukseen, jolla aina oli minuun ollut merkillinen viehätys. Naamiot puhuivat tuhatvuotisesta valtakunnasta, jonka vallankumous oli tuova maan päälle, eivätkä niinkuin filosofit ihastelleet valon tuloa vaan niinkuin rosvot riemuitsivat lain tyhjäksi tulemisesta. En tiedä kuinka kävi, vaan heidän vallaton puheensa tarttui minuun, ja kun aina halusin olla joukossa etumaisena, olin pian muita äänekkäämpi huutamassa ylistystä vapaudelle, jonka tulisi käsittää kaikki maapallon kansat — vapaudelle, joka koskisi koko lainsäädäntöä ja myöskin kotielämää — vapaudelle kaikista kahleista, joita ihmiset ovat itselleen takoneet. Keskellä näitä suuria sanoja kuiskasi yksi naamioista minulle:

"'Ota vaarin, joku kuuntelee, hän näyttää urkkijalta.'

"Silmäni seurasivat hänen silmiään ja huomasin miehen, joka ei ottanut osaa keskusteluun mutta jonka katse oli minuun kiinnitetty. Hän oli valepuvussa niinkuin muutkin, mutta huomasin yleisistä kuiskeista, ettei kukaan ollut nähnyt hänen astuvan sisään. Hänen vaitiolonsa, hänen tarkkaavaisuutensa oli nostanut muiden pelon mutta minua se vaan enemmän kiihdytti. Innostuneena asiaani jatkoin sitä edelleen, välittämättä muiden viittauksista, ja käännyin tuon vaiteliaan naamion puoleen, joka istui yksin, ryhmästä erillään, enkä huomannut, että toinen toisensa jälkeen hurjastelijoista hiipi pois, niin että viimein minä ja hiljainen kuuntelija jäimme kahden, kunnes pysähtyen kuumeisesta ja kiihkeästä sanatulvastani, virkoin:

"'Ja te, signor, mitä te arvelette tästä kultaisesta ajasta? Ei mitään mielipiteen rajotuksia, veljeys ilman kateutta, rakkaus ilman orjuutta —'