"Pidin Fillide, kauniimpina kuin koskaan. Mutta mitä tarkotat?"
"Täällä on eräs taiteilija, suuri mies, Pariisin etevimpiä miehiä, en tiedä, miksi he häntä kutsuvat, mutta hän hallitsee kaikkea täällä — elämää ja kuolemaa. Hän on maksanut minulle paljon siitä vaan, että istun hänen mallinaan. Siitä tulee maalaus, jonka hän lahjottaa kansalle, sillä hän maalaa ainoastaan kunniaa varten. Ajattele Fillidesi tulevaa mainetta!" Ja tytön villit silmät säkenöivät, hänen turhamaisuutensa oli herännyt. "Ja hän olisi minut nainut, jos olisin tahtonut, eronnut vaimostaan minun tähteni! Mutta minä odotin sinua, kiittämätöntä."
Kuului koputus ovella — mies astui sisään.
"Nicot!"
"Ah, Glyndon! — vai niin — tervetuloa! Mitä! sinäkö olet kilpailijani toisen kerran. Mutta Jean Nicot ei kanna kaunaa. Hyve on unelmani — maani on lemmittyni. Palvele minun maatani, kansalainen, ja minä annan anteeksi sinulle tämän kaunottaren suosion. Olkoon menneeksi, olkoon menneeksi!"
Mutta maalarin puhuessa kuului laulua kadulta — marseljeesin tuliset säveleet. Siellä oli joukko — kansan paljous — kulkemassa asein ja lipuin, innostuksin ja lauluin — lauluin ja innostuksin, lipuin ja asein. Ja kuka olisi voinut ajatella, että tämä sotainen liike ei ollut taistelua vihollista vastaan vaan verilöylyä — ranskalaiset ranskalaisia vastaan? Sillä Marseillessa on kaksi puoluetta ja paljon työtä Jaakko Pyövelillä. Mutta tätä englantilainen, vastatullut, muukalainen, ei vielä ymmärtänyt. Hän ei muuta huomannut kuin laulun, innostuksen, aseet ja liput, jotka aurinkoa kohti kohottivat ylpeän valheen: "Ylös, Ranskan kansa, sortajiasi vastaan!"
Onnettoman vaeltajan synkkä katsanto vilkastui; hän katsoi akkunasta joukkoa, mikä alhaalla marssi liehuvin lipuin. He hurrasivat nähdessään isänmaanystävän Nicotin, vapauden ja säälimättömän Hébertin puoltajan, seisovan akkunassa muukalaisen sivulla.
"Ah, hurratkaa vielä", huusi Nicot, "tervehtikää englantilaista, joka luopuu Pitteistään ja Coburgeistaan tullakseen Vapauden ja Ranskan kansalaiseksi!"
Tuhannet äänet täyttivät ilman ja marseljeesin sävelet nousivat taas majesteetillisina.
"Hyvä, ja jospa näiden korkeiden toiveiden luona ja tämän jalon kansan keskuudessa haamukin häviäisi ja parannus saapuisi!" mutisi Glyndon ja hän oli taas tuntevinaan elonnesteen suonissaan virtaavan.