Me siirrymme erääseen huoneeseen kansalaisen — puusepän — Dupleixin taloon heinäkuussa 1794, vaikka se vallankumouksellisten kalenterissa oli Thermidor-kuu, Ainoan ja Jakamattoman Tasavallan toisena vuonna. Vaikka huone oli pieni, oli se kalustettu mitä hienoimmin ja huolellisimmin. Näkyi, että omistaja koetti välttää kaikkea alhaista ja rumaa ja samalla kaikkea ylellistä ja nautintoon vivahtavaa. Vanhanaikuiset nojatuolit, upeat oviverhot, seinään sovitetut suuret peilit, rintakuvat ja pronssi-esineet jalustoilla, ja ikkunasopissa pieniä kaappeja täynnä kauniisti sidottuja kirjoja, kaikki paikoillaan ja järjestyksessä, kaikki miellyttävää ja kodikasta ja hienoa. Katsoja olisi sanonut: "Tämä ihminen tahtoo näyttää teille: minä en ole rikas, en ole kopeileva, en ole ylpeä ylimys, jolla on käytettävänään suuria saleja ja pitkiä kaikuvia käytäviä. Mutta sitä suurempi on ansioni, jos halveksin näitä mukavuuden ja ylpeyden liiallisuuksia, vaikka rakastan kauneutta ja vaikka minulla on hyvä maku. Muut voivat olla yksinkertaisia ja kunniallisia, sentähden että ovat niin karkeita; jos minä, joka olen niin hienostunut, tyydyn yksinkertaisuuteen ja kunniallisuuteen — niin katselkaa ja ihmetelkää minua!"

Huoneen seinillä riippui paljon muotokuvia, mutta useimmat niistä kuvasivat samoja kasvoja; jalustoilla oli paljon veistokuvia, mutta useimmat niistä esittivät samaa päätä. Tässä pienessä huoneessa istui itsekkäisyys ylimpänä ja piti taiteita peilinään. Suorana tuolissaan suuren pöydän ääressä, joka oli täynnä kirjeitä, istui taulujen ja veistokuvien malli, huoneen isäntä. Hän oli yksin, vaan istui kuitenkin suoraselkäisenä, kankeana, täsmällisenä, ikäänkuin hän omassa kodissaankaan ei olisi ollut huoleton. Hänen pukunsa oli sopusoinnussa hänen asentonsa ja huoneen kanssa; sekin teeskenteli siroutta — kaukana sekä ylimysten muotihulluuksista että sansculottien likaisista ryysyistä. Hän oli hyvin friseerattu, ei hiuskarvaakaan ollut epäjärjestyksessä, ei pienintä tahraakaan näkynyt sinisen takin sileällä pinnalla, ei ryppyäkään lumivalkeilla liiveillä, joissa juovat olivat neilikanpunaisia. Ensimäisellä katseella ei olisi noissa kasvoissa huomannut muuta kuin että olivat rumanlaiset ja sairaannäköiset. Toisella katseella olisi huomattu, että niissä oli voimaa — ja omaa omituisuutta. Vaikka otsa oli matala, näkyi siinä kuitenkin jälkiä ajatuksesta ja älykkyydestä, mitä tavallisesti seuraa, jos kulmakarvat ovat kaukana toisistaan; huulet olivat lujat ja tiukasti yhteen puristetut, mutta silloin tällöin ne vavahtelivat ja vääntyivät levottomasti. Silmät olivat synkät ja äreät, vaan läpitunkevat ja täynnä keskitettyä tarmoa, mikä ei olisi ilmennyt laihassa heikossa ruumiissa tai ihon vihreässä kalpeudessa, joka taas kertoi sairaudesta ja huolista.

Tällainen oli Maximilien Robespierre, tällainen oli hänen asuntonsa puusepän työhuoneen päällä. Täältä lähtivät määräykset, jotka johtivat sotajoukkoja kunniakkaille urille ja sääsivät keinotekoisen johdon rakentamista, joka veisi pois veren maapallon sotaisimman kansan pääkaupungin kaduilta. Tällainen oli se mies, joka oli kieltäytynyt tuomarivirasta (mikä aikaisemmin oli ollut hänen kunnianhimoinen pyrintönsä), jottei hänen tarvitsisi loukata ihmisrakkaita periaatteitaan allekirjottamalla ainoankaan ihmisveljen kuolemantuomiota. Tällainen nyt oli neitseellisen viaton kuolemanrangaistuksen vihollinen. Teurastajana, diktaattorina oli nyt mies, joka oli niin puhdas ja ankara tavoissaan, niin lahjomattoman rehellinen, niin vieras kaikille lemmen ja viinin houkutuksille. Jos hän olisi kuollut viittä vuotta aikaisemmin, olisi hän jäänyt malliksi järkeville perheenisille ja arvokkaille kansalaisille, esimerkiksi nuorisolle. Tällainen oli se mies, jolla ei näyttänyt olevan mitään pahetta, kunnes olosuhteiden voima toi esiin ne kaksi, jotka tavallisesti piilevät syvimmällä ihmissydämessä — pelkuruuden ja kateuden. Jompikumpi näistä oli vaikuttimena kaikkiin niihin murhiin, jotka tämä hirviö toimeenpani. Hänen pelkuruutensa oli eriskummainen, sillä siihen liittyi häikäilemätön ja päättäväinen tahdonvoima — rautainen tahto, jota itse Napoleon kunnioitti, ja kuitenkin hermot olivat kuin haavanlehdet. Älyllisesti hän oli sankari — ruumiillisesti pelkuri. Kun pieninkin vaara uhkasi hänen persoonaansa, lyyhistyi hän kokoon, mutta tahto syöksi kohta vaaran aiheuttajan mestauspaikalle. Siinä hän nyt istui, suorana kuin seiväs — laihat sormet kouristuksissa — synkät silmät ilmaan tuijottavina — niiden valkuaiset keltaisina turmeltuneen veren panemilla juovilla — korvat sananmukaisesti liikkuen edestakaisin niinkuin eläimen korvat, jokaista ääntä havaitsemaan, mutta ruumiinasento oli ylväs ja hillitty ja jokainen hiuskarva asianmukaisella paikallaan.

"Niin, niin", hän mutisi itsekseen, "minä kuulen heidän äänensä, hyvät jakobinit ovat rappusissa asemillaan. Ikävä, että he' niin kiroilevat. Minä olen toimittanut lain kiroilemista vastaan — köyhän ja hyveellisen kansan tavat täytyy olla säädylliset. Kun kaikki muu on turvallista, niin yksi tai toinen varottava esimerkki noiden hyvien jakobinien joukosta tekisi tehtävänsä. Uskolliset raukat, kuinka he rakastavat minua! Hm! — mikä kirous se oli taas! — heidän ei pitäisi kirota niin äänekkäästi — ja vielä näissä rappusissa. Se vähentää minun arvoani. Kah, askeleita!"

Yksinpuhuja vilkaisi vastapäiseen peiliin ja otti käteensä kirjan; hän näytti syventyneen sitä lukemaan, kun pitkä mies, ryhmysauva kädessään ja vyö täynnä pistooleita, avasi oven ja ilmotti kaksi tulijaa. Toinen näistä oli nuori mies, jonka sanottiin persoonaltaan muistuttavan Robespierreä mutta jolla kasvoissaan oli paljon lujempi ja päättävämpi ilme. Hän astui ensimäisenä sisään ja katsahtaen Robespierren kädessä olevaan kirjaan huudahti:

"Mitä! Rousseaun Héloise? Rakkauskertomus!"

"Rakas Payan, ei sen rakkaus vaan filosofia minua viehättää. Mitä jaloja ajatuksia — mikä hyveen tuoksu! Jos Jean Jacques vaan olisi elänyt tätä päivää nähdäkseen!"

Sillävälin kun diktaattori näin puhui mielikirjailijastaan, jota hän puheissaan kovasti koki jäljitellä, oli seuraava tulija rullatuolissa liukunut sisään. Tämäkin mies oli ihmisten "parhaimmassa iässä" nim. noin 38 vuotias, mutta hän oli jaloistaan kuollut. Vaikka hän oli raajarikko, halvaantunut, epämuotoinen, oli hän kuitenkin, niinkuin aika pian tulisi osottamaan — Herkules rikoksissa. Mutta hänen huulillaan oli mitä suloisin ja inhimillisin hymyily ja kasvoissa melkein enkelimäinen kauneus.[72] Hänen erinomaisen hyväntahtoinen ilmeensä ja kärsivä mutta iloinen alistuvaisuutensa vaikutti kaikkien sydämeen, jotka ensimäisen kerran hänet näkivät. Mitä hellimmällä, hopeisella, huilumaisella äänellä kansalainen Couthon tervehti Jean Jacquesin ihailijaa.

"Ei — älä sano, ettei sinua viehätä rakkaus, sillä tuohan on juuri rakkautta, eikä miehen alhainen ja aistillinen kiintymys naiseen. Ei vaan jalo rakkaus koko ihmiskuntaa kohtaan, kaikkea eläväistä kohtaan!"

Ja kansalainen Couthon kumartuen alas hyväili pientä sylikoiraa, jota hän lakkaamatta kantoi povellaan, vieläpä kansalaiskokouksessakin, jonkinlaisena venttiilinä ylen tunteellisen sydämensä hellyydenpurkauksille.[73]