"Hyvä, hyvä", hän mutisi itsekseen, "tätä kaikkea tarvitaan. Barrère, Legendre, siinäpä ovat! Camille Desmoulins oli ainoastaan heidän kätyrinsä. Minä rakastin häntä kerran, heitä en koskaan ole rakastanut. Kansalainen Nicot, minä kiitän sinua. Huomaan, että nämä kirjeet ovat kirjotetut englantilaiselle. Jokaisen Ranskalaisen täytyy epäillä näitä englantilaisia susia lammasten vaatteissa! Ranska ei enää tarvitse koko-maailman-kansalaisia, se leikki loppui Anacharsis Clootziin.[86] Pyydän anteeksi, kansalainen Nicot: Clootz ja Héberthän olivat sinun ystäviäsi."
"Niin", vastasi Nicot puolustellen, "me kaikki olemme erehdyksille alttiita. Minä lakkasin heitä kunnioittamasta, kun sinä asetuit heitä vastaan, sillä en luottaisi omaan aistimiinikaan niinkuin sinun oikeudentuntoosi."
"Niin, minä todella tahdon olla oikeamielinen, sen hyveen minä luen itselleni", sanoi Robespierre makeasti, ja kissaluonteellaan hän nautti leikkimisestä avuttoman uhrin kanssa[87] tälläkin ratkaisevalla hetkellä, jolloin niin suuret suunnitelmat, niin uhkaava vaara ja kauanmietitty kosto vaativat hänen huomionsa. "Eikä minun oikeudentuntoni tule kauemmin unohtamaan sinun palveluksiasi, hyvä Nicot. Sinä tunnet tämän Glyndonin?"
"Tunnen hyvin. Hän oli ystäväni, mutta minä uhraisin oman veljeni, jos tämä olisi yksi 'hairahtuneista'. Minä en häpee sanoa, että olen saanut hyvyyden osotuksia tältä mieheltä."
"Vai niin — ja sinä kannatat rehellisesti sitä oppia, että jos joku minun henkeäni uhkaa, ovat kaikki personalliset suhteet unohdettavat?"
"Aivan niin."
"Hyvä kansalainen, rakas Nicot, ole niin hyvä ja kirjota minulle tämän
Glyndonin osote."
Nicot astui pöydän ääreen, ja äkkiä, kun kynä oli hänen kädessään, juohtui hänen mieleensä ajatus ja hän pysähtyi hämmentyneenä.
"Kirjota nyt, rakas Nicot!"
Maalari totteli hitaasti.