"Ja nyt, Couthon, Payan, me emme enää vitkastele Tallienin ja hänen joukkonsa kanssa. Minä olen saanut tietää, ettei kansalliskokous tahdo mennä juhlaan 10 p:nä. Meidän täytyy turvautua miekkaan ja oikeuslaitokseen. Minun täytyy järjestää ajatuksiani, valmistaa puhettani. Huomenna minä esiinnyn kokouksessa, huomenna rohkea St. Just yhtyy meihin, tultuaan voitokkaitten sotajoukkojen luota, huomenna minä puhujalavalta sinkautan salamoita Ranskan salapukuisia vihollisia vastaan, huomenna minä pyydän, koko kansan silmien edessä, vehkeilijöiden päät."
VIII LUKU.
"Tapparat on vastaasi kohotettu joka puolelta."
La Harpe, Jeanne de Naples, IV, 4
Tällä välin Glyndon oli pitkän aikaa viipynyt C:n puheilla ja järjestänyt viimeisiä asioita, menestykseen luottaen ja näkemättä mitään paon estettä. Sieltä hän lähti Filliden luokse. Samalla hän keskellä iloisia ajatuksiaan oli kuulevinaan äänen, liiankin tutun ja kauhistuttavan, kuiskaavan korvaansa: "Mitä! sinä tahdot uhmata minua ja päästä minusta karkuun, sinä tahdot palata hyveeseen ja tyytyväisyyteen. Se on turhaa, se on liian myöhäistä. Minä en tule sinua ahdistamaan, nyt sinua seuraavat ihmisaskeleet, yhtä leppymättömät kuin minun. Minua et sinä näe ennenkuin vankilassa, yösydännä ennen kuolemaasi. Katso —"
Ja Glyndon käänsi tahtomattaan päänsä ja näki ihan lähellään hiipivän miehen, jonka hän ennenkin oli huomannut kulkevan ohitsensa useamman kerran, vaikkei hän ollut siitä välittänyt. Heti hän vaistomaisesti tiesi olevansa vartioitu, takaa-ajettu. Katu oli tässä tyhjä ja autio, sillä päivä oli tukahuttavan kuuma ja tähän aikaan päivästä ei ollut paljon väkeä liikkeellä. Vaikka hän oli rohkea, kulki hänen sydämensä läpi kylmä väristys. Hän tunsi liiankin hyvin, minkälainen hirmuhallinto vallitsi Parisissa, ja tiesi vaaransa. Samaa mitä ensimäisen paiseen ilmestyminen on ruton uhrille, samaa oli vallankumouksen uhreille varjomaisen vakoilijan näkeminen. Vartioiminen, vangitseminen, tutkinto, guillotiini — näillä säännöllisillä, nopeilla askelilla kulki se hirviö, jota anarkistit kutsuivat laiksi. Glyndon hengitti syvään ja kuuli selvästi oman sydämensä kovan tykytyksen. Sitten hän pysähtyi liikkumattomana tuijottaen varjoa, joka myöskin pysähtyi.
Urkkijalla ei ollut apulaisia ja katu oli tyhjä; Glyndon sai uutta rohkeutta. Hän lähestyi takaa-ajajaansa, joka peräytyi hänen edestään. "Kansalainen, sinä seuraat minua", hän sanoi, "mitä asiaa?"
Halveksivasti hymyillen vastasi mies: "Eikö katu ole kylliksi leveä meille molemmille? Ethän liene niin huono tasavaltalainen, että vaatisit koko Parisin itsellesi?"
"Kulje sitten edellä. Minä annan tietä."
Mies kumarsi, nosti kohteliaasti hattuaan ja kulki edelleen. Seuraavana hetkenä Glyndon syöksyi sivukujaan ja juoksi nopeasti pitkin kierteleviä katuja ja mutkikkaita käytäviä. Vähitellen hän rauhottui, katsahti taakseen ja luuli päässeensä takaa-ajajasta; kiertoteitä pitkin hän palasi kotiinsa päin. Kun hän tuli leveämmille kaduille, niin viittaan kääritty ohikulkija äkkiä sipaisi häntä, niin ettei hän nähnyt sen kasvojakaan: "Clarence Glyndon, sinua väijytään, seuraa minua!" ja käveli nopeasti hänen edellään. Glyndon kääntyi ja näki kauhukseen taas kintereillään saman liuhunaamaisen miehen, jolta hän jo luuli päässeensä turvaan. Hän unohti muukalaisen kehotuksen ja heittäytyi väkijoukon sekaan, joka oli kokoontunut pilakuva-kaupan ympärille; sieltä hän muutti suuntaa, lähti aivan toisille kaduille sekä saapui pitkän hengästyneen riennon jälkeen erääseen kaupungin etäisimpään osaan näkemättä enää vakoilijaa.