Täällä kaikki näytti niin levolliselta ja kauniilta, että uhkaavalla vaaranhetkelläkin hänen taiteilijasilmänsä pysähtyi näköalaa ihailemaan. Tässä oli joen rantamalla avonaisempi paikka. Seine virtasi majesteetillisena tietään ja sen pinnalla keikkui pursia ja suurempia aluksia. Aurinko kultasi tuhansia kirkontorneja ja kimalteli hävinneen ritariajan palatsien valkoisille seinille. Väsyneenä ja huohottavana Glyndon pysähtyi hetkeksi ja hänen otsaansa leyhytteli virralta tuleva vilpoinen tuulahdus.
"Hetkeksi minä ainakin olen turvassa täällä", hän ajatteli, mutta samassa hän n. 30 askeleen päässä näki vakoilijan. Hänen jalkansa tuntuivat puutuvan paikoilleen, hän oli niin nääntynyt, että pako oli miltei mahdoton. Toisella puolella oli joki (ei mitään siltaa lähellä) ja toisella puolella pitkä talorivi. Hän kuuli naurua ja rivoa laulua eräästä talosta, joka oli hänen ja vakoilijan välillä. Se oli pahamaineinen kahvila, Henriotin mustien joukkojen, Robespierren kätyreiden tavallinen kokoontumispaikka. Urkkija oli siis ajanut uhrinsa suoraan koirien kynsiin. Hän lähestyi hitaasti, pysähtyi kahvilan avonaisen ikkunan eteen ja pisti päänsä sisään ikäänkuin kutsuakseen sieltä aseellisia miehiä avukseen.
Juuri samassa hetkessä, kun urkkijan pää oli pois käännetty, huomasi Glyndon muukalaisen, joka oli häntä varottanut, seisomassa ihan edessään puoleksi avatun oven suussa. Mies, jota tuskin näkyi suuresta viitastaan, kutsui häntä astumaan sisään. Äänettömästi hän totteli ystävällistä kutsua, ovi sulettiin heidän jälkeensä ja henkeään vetämättä kulki hän muukalaisen jälessä ylös leveitä portaita ja monen tyhjän huoneen läpi. Kun he saapuivat pieneen kamariin, riisui saattaja hattunsa ja pitkän viittansa, joka tähän asti oli hänet peittänyt, ja Glyndon tunsi Zanonin.
IX LUKU.
"Äl' usko, että taikani on tehty
Helvetin enkeleitten avulla.
Kirottu, häväisty se olkoon aina,
Ken noita hirviöitä kutsuu esiin!
Vaan käyttänyt oon salaisia voimia
Lähteissä läikkyvissä, lehdon yrteissä
Ja luonnon sisimmissä sopukoissa
Ja vuorten yli liikkuvissa tähdissä."
Tasso, Ger. Lib. XIV, 43.
"Täällä olet turvassa, nuori englantilainen!" sanoi Zanoni, viitaten Glyndonia istumaan. "Onnellista oli, että viimeinkin sain sinusta selvän."
"Paljon onnellisempi olisi ollut, jollemme koskaan olisi tavanneetkaan toisiamme! Kuitenkin näinä kohtaloni viimeisinä hetkinäkin minua ilahuttaa taas nähdä sinun kasvojasi, salaperäinen olento, jota pidän syynä kaikkiin tuntemiini kärsimyksiin. Täällä sinä siis et voi tehdä verukkeita tai välttää minua. Täällä, ennenkuin me eroomme, sinun täytyy paljastaa minulle jollei oman elämäsi niin ainakin minun elämäni pimeä arvotus."
"Oletko kärsinyt, kokelas raukka?" sanoi Zanoni säälivästi. "Niin — näen sen kyllä kasvoistasi. Mutta miksikä minua siitä moitit? Enkö minä varottanut sinua oman henkesi kuiskauksia seuraamasta? Enkö pyytänyt sinua siitä kieltäytymään? Enkö sanonut, että koetus olisi hirvittävä uhkayritys ja kauhun ansa? Niin, enkö tarjonnut sinulle sen sijasta sitä sydäntä, joka oli riittävä minuakin tyydyttämään? Etkö sinä itse huimapäisesti ja päättävästi valinnut vihkimyksen koetusta? Omasta vapaasta tahdostasi olet ottanut Mejnourin mestariksesi ja antautunut hänen viisauttaan tutkimaan."
"Mutta mistä johtui vastustamaton haluni tähän outoon ja luvattomaan tietoon? Minä en tiennyt siitä, ennenkuin sinun paha silmäsi sattui minuun ja ennenkuin tulin vedetyksi sinun Iumouspiiriisi."