"Sinä erehdyt — halu oli sinussa jo ennen, ja se olisi aina raivannut tiensä toiseen tai toiseen suuntaan. Ihminen, sinä kysyt minulta oman kohtalosi ja minun kohtaloni arvotusta! Katso ympärillesi elämässä, eikö kaikkialla ole salaisuuksia? Voiko silmäsi seurata siemenen vaiheita maan helmassa? Siveellisessä samoin kuin fyysillisessä maailmassa on hämäriä kummallisuuksia, paljon ihmeellisempiä kuin mitä luulet minun yhteydessäni olevan."

"Kiellätkö sinä itselläsi olevan näitä voimia? — tunnustatko itsesi pettäjäksi? — vai sanotko todella, että olet myynyt itsesi Pahalle? että sinä olet maagikko ja käytät avuksesi samanlaista olentoa kuin mikä minua on kiusannut päivin ja öin?"

"Ei ole kysymys siitä, mitä minä olen", vastasi Zanoni, "vaan on ainoastaan kysymys, voinko minä auttaa sinua karkottamaan tuon julman haamun ja palaamaan taas tavallisen elämän terveelliseen ilmapiiriin. Vähäsen kuitenkin kerron sinulle, puolustaakseni, ei itseäni, vaan Taivasta ja Luontoa, joita epäilyksilläsi loukkaat."

Zanoni vaikeni hetkeksi ja jatkoi hiukkasen hymyillen:

"Nuorempina päivinäsi olet ehkä ilolla lukenut sitä suurta kristillistä runoilijaa, jonka kantele tuli maan päälle 'seppelöitynä paratiisista poimituilla kukilla', niinkuin hän itse sanoo aamunkoitosta.[88] Tuskin kukaan oli niin sälytetty kuin hän ritariajan taikauskolla ja totta tosiaan on 'Jerusalemin' runoilija kyllin voimakkaasti, inkvisitsioninkin vaatimusten tyydyttämiseksi, kironnut niiden luvattomien taikojen tekemistä, joilla 'Kokytosta ja Flegetonia[89] hallittiin.' Mutta surujensa ja kärsimystensä ajalla, vankilassa ja houruinhuoneessa, etkö tiedä, että silloin Tasso itse löysi lohdutuksensa ja pelastuksensa pyhän ja henkisen teurgian[90] tunnustamisesta — magian, jolla voitiin kutsua esiin enkeleitä eli hyviä henkiä eikä pahoja? Ja etkö muista, kuinka syvästi perehtynyt aikaansa nähden hän oli jalomman plaatolaisuuden mysterioihin, jotka viittaavat tähtöisten veljeskuntien salaisuuksiin, kaldealaisista rosenkreutsiläisiin asti, ja kuinka hän ihanissa runoissaan tekee erotuksen Ismenon mustan noituuden ja Tietäjän kunniallisen viisauden välillä, Tietäjän, joka Pyhän Maan matkalaisia neuvoi ja johti heidän retkillään? Hän ei tehnyt taikojaan maanalaisten kapinoitsijain avulla[91] vaan lähteitten ja kasvien salaisten voimien käyttämisellä — tuntemattoman luonnon ihmeiden ja tähtien liikuntojen tarkkaamisella. Hän kulki Libanonin ja Karmelin pyhillä vuorilla ja näki jalkainsa alla pilvet ja lumen ja taivaankaaren värit ja sateen ja kasteen syntymisen. Se kristitty erakko, joka käännytti Tietäjän (ja joka varmaan ei ollut mikään taruolento vaan perustyyppi jokaisen hengen, mikä Luonnon kautta pyrkii Jumalaan), käskikö hän Tietäjää panemaan pois nuo korkeat tutkimukset, salaisen viisauden taidon? Ei, vaan hän käski niitä harjottamaan ja käyttämään arvokkaisiin tarkotuksiin. Ja tässä runoilijan suurenmoisessa käsityksessä on todellisen teurgian salaisuus, joka näinä oppineempina aikoina hämmästyttää teitä tietämättömiä ja saa teitä pitämään sitä lapsellisena harhauskona tai sairaan houreina."

Taas Zanoni pysähtyi ja jatkoi sitten:

"Hyvin kaukaisia aikoja sitten — sellaisena sivistyskautena, jolloin ei niinkuin nyt yksilö upotettu valtioon — oli olemassa palavajärkisiä ihmisiä, joissa eli voimakas tiedonhalu. Niissä mahtavissa ja onnellisissa valtioissa, joissa he elivät, ei ollut maallisia rientoja ja valtiollisia kuohuja, joihin he olisivat saaneet purkaa mielensä kuumeellisen kiihkon. Vanhan kastilaitoksen puitteissa, joita ei väkivoiminkaan voinut yksilö murtaa, asui viisauden jano ainoastaan niiden keskuudessa, joissa se etuoikeutena kävi perintönä isästä poikaan. Sentähden jo siitäkin vähästä, mitä historianne kertoo ihmistiedon kehityksestä, voitte huomata, että vanhimpina aikoina filosofia ei laskeutunut alas ihmisten askareihin ja kotoisiin oloihin. Se viihtyi ylemmän luomisjärjestön ihmeissä, se koetti tutkistella aineen syntyä ja hallitsevan sielun olemusosia, se koetti lukea taivaankappaleitten salaisuuksia, se koetti tunkea niihin luonnon syvyyksiin, joissa oppineet sanovat Zoroasterin ensimäisenä löytäneen sen taidon, mitä te tietämättömyydessänne kutsutte noituudeksi. Tuona aikana kohosi muutamia henkilöitä, jotka oman säätyluokkansa turhuuksien ja harhauskojen keskeltä arvelivat löytävänsä sätehiä kirkkaammasta ja vahvemmasta viisauden valosta. He arvelivat, että oli yhteyttä kaikkien luomakappalten välillä ja että alimmassa oliossakin piili salainen vastaavaisuus, joka saattoi johtaa sen ylös korkeimpaan asti.[92] Vuosisatoja vieri ja elämänkausia tuhlaantui näihin tutkimuksiin, mutta yksi askel toisensa jälkeen pantiin muistoon ja näistä tuli tienviittoja niille harvoille, joilla yksin oli perinnöllinen oikeus kulkea samaa tiedon tietä. Viimein hämärästä koitti valo muutamille, mutta älä luule, nuori näkyjen näkijä, että se valo suotiin sellaisille, jotka sydämessään elättivät epäpyhiä ajatuksia ja joita pahan perijuuri vielä hallitsi. Se suotiin silloin niinkuin nytkin ainoastaan unelmoimisen ja järkeilemisen puhtaimpina 'haltioissaolon' hetkinä, jolloin jokapäiväisen elämän huolet ja yhteisen lihallisen luontomme halut eivät kiinnitä huomiota. Kaukana siitä että he olisivat turvautuneet pahojen henkien apuun, oli päinvastoin heidän jalona pyrkimyksenään tulla yhä lähemmälle Hyvän Lähdettä. Mitä enemmän he irrottautuivat planettojen pimeistä esikartanoista, sitä enemmän heidät täytti Jumaluuden loisto ja hyvyys. Ja jos he etsiessään viimein löysivät, kuinka hengen silmälle kaikki olemassaolon ja aineen hienoimmat muodostelmat voivat avautua nähtäviksi, — jos he keksivät, kuinka hengen siiville kaikki etäisyydet tulivat mitättömiksi ja vapautunut idea saattoi kulkea tähdestä tähteen, vaikka ruumis täällä makasi jäykkänä ja kovana kuin hylätty hautakivi — jos he sellaisia keksintöjä todella tekivät, niin heidän tietonsa ylevin huippu oli vain — ihmetellä, ihailla ja kunnioittaen palvella! Muuan, joka näitä asioita hyvin tunsi, sanoi näin: "Sielussa on prinsiippi, kaikkea ulkonaista luontoa korkeampi, ja tämän prinsiipin kautta me voimme nousta maailman järjestyksen yli ja tulla osalliseksi ylhäisten taivaallisten olentojen kuolemattomasta elämästä ja voimasta. Kun sielu nousee korkeampiin olentoihin ('haltioihin'), niin se jättää sen järjestön, johon se ajaksi on sidottu, ja uskonnollisen magnetismin kautta vetäytyy toiseen ylempään piiriin, johon se sulautuu ja yhtyy."[93]

"Otaksu siis, että tuollaiset olennot viimein löysivät sen salaisuuden, miten kuolema on estettävä saapumasta ja miten vaaroja ja vihollisia on vältettävä, miten on kapinoitten ja vallankumousten keskellä käytävä viottumatta, niin luuletko, että elämä saattoi heissä herättää korkeampaa halua kuin vielä enemmän ikävöidä kuolemattomuutta kohti ja valmistaa älyään sitä korkeampaa olemassaoloa varten, johon he voivat siirtyä, kun aika ja kuolo ovat menneet ohi! Pois synkät kuvittelusi noidista ja pahoista hengistä, sielu voi kaivata ainoastaan valoa kohti, ja meidän korkean tietomme erehdyskin oli vain siinä, että unohdimme ne heikkoudet, himot ja siteet, joita vasta kuolema voi täydellisesti puhdistaa."

Tämä puhuttelu oli niin toisenlainen kuin mitä Glyndon oli odottanut, että hän kotvasen aikaa pysyi sanattomana ja viimein sopersi:

"Mutta miksi sitten minulle —"