"Miksi", toisti Zanoni, "miksi sinulle on koitunut ainoastaan rangaistus ja kauhu —: ja tiellesi astunut Kynnyksen Vartija? Itserakas mies, katso, millaiset ovat tavallisimmankin opin alkeet! Voiko jokainen vastalkaja paljaalla toivomuksellaan päästä mestariksi? Voiko oppilas, kun hän on ostanut Euklideensä, tulla Newtoniksi? Voiko nuorukainen, jolla on runollisia puuskia, sanoa: 'minä tahdon kilpailla Homeron kanssa'. Niin, voiko tuo kalpea tyranni kaikilla järjestelmän-rakentajillaan ja paperilaeillaan ja pelottomilla sotajoukoillaan, voiko hän tahtonsa mukaan muovata ja valmistaa valtiolaitoksen, joka olisi vähemmän paha kuin se, minkä alhaiso heitti ylösalaisin? Kun tuona kaukaisena aikana, josta puhuin, tutkija pyrki niille korkeuksille, joille sinä olisit yhdellä hyppäyksellä tahtonut ponnahtaa, silloin häntä harjotettiin kehdosta asti tulevaa uraansa varten. Hänen silmilleen tehtiin selväksi sisäinen ja ulkonainen luonto, vuosi vuoden jälkeen, mitä enemmän hän oppi katselemaan ympärilleen. Häntä ei laskettu todelliseen vihkimyskokeeseen, niinkauan kuin yksikin maallinen halu kahlehti sitä ylevää lahjaa, jota te kutsutte Mielikuvitukseksi, tai yksikään lihallinen himo himmensi sitä ihmisen kaikkiläpäisevää kykyä, jota te kutsutte Älyksi. Ja silloinkin kuinka harvat parhaimmilla voimillaankaan saavuttivat viimeisen mysterion! Onnellisempia he olivat, koska he sitä pikemmin pääsivät niihin pyhiin ihanuuksiin, joihin kuolema avaa taivaallisen portin."
Zanoni vaikeni ja miettiväinen ja surullinen varjo himmensi hänen ylimaallista kauneuttaan.
"Ja onko tosiaan muitakin kuin sinä ja Mejnour, jotka väittävät saavuttaneensa noita kykyjä ja noita salaisuuksia?"
"Muita on ollut ennen meitä, mutta me kaksi olemme nyt ainoat maan päällä."
"Petturi! sinä puhut ristiin. Jos he voivat kuoleman voittaa, mikseivät he enää ole elossa?"[94]
"Päivän lapsi", sanoi Zanoni murheellisena, "enkö ole sanonut sinulle, että meidän tietomme erehdys oli, että unohdimme niitä haluja ja himoja, joita henki ei koskaan voi kokonaan ja lopullisesti voittaa, niinkauan kuin tämä aine sen verhoo. Etkö ajattele, kuinka surullista on hylätä kaikki inhimilliset siteet, kaikki ystävyys ja kaikki lempi ja nähdä päivä päivältä ystävyyden ja rakkauden kuihtuvan elämästämme, niinkuin kukat rungosta lakastuvat ja pois putoovat? Voitko ihmetellä sitä, että me mieluummin valitsemme kuoleman, ennenkuin tavallinen ikämmekään on päättynyt, vaikka voisimme elää maailman loppuun asti? Ihmettele pikemmin, että on kaksi, jotka niin uskollisesti ovat riippuneet maassa kiinni! Minua, sen tunnustan, tämä maa vielä voi hurmata. Kun minä saavutin viimeisen salaisuuden, oli nuoruuteni vielä kukassaan, ja nyt yhä vielä nuoruus ympäröi minua uhkealla kauneudellaan ja hengittäminenkin on minulle nautintoa. Tuoreus ei ole hävinnyt luonnon kasvoilta eikä ole yhtään kasvia, jossa en löytäisi uutta lumousta — ennen keksimättömiä ihmeitä. Niinkuin on minun nuoruuteni, niin on Mejnourin vanhuuden laita. Hän voisi sinulle kertoa, että elämä hänelle merkitsee vain kykyä tutkimaan, eikä hän toivo uusia maita uudestisyntyneen henkensä tutkimusaloiksi, ennenkuin hän on tyhjentänyt kaikki ihmeet, mitkä Luoja on tämän maan päälle istuttanut. Me olemme kahden katoomattoman harrastuksen edustajia — taiteen, joka nauttii, ja tieteen, joka katselee. Ja nyt, jotta tyytyisit siihen, ettei sinulle ole suotu näitä salaisuuksia, opi tietämään, että niin täydellisesti täytyy ajatuksen irrottautua kaikesta, mikä muodostaa ihmisten tavallisen elämän ja kiihottaa heidän tunteitaan, niin täydelleen täytyy sen olla itsestään tyhjentänyt kaiken halun, lemmen ja vihan, että kunnianhimoiselle ja rakastajalle ja vihaajalle ei riitä siihen työhön voimaa.
"Ja minä, joka viimein olen antanut tavallisten perhesiteiden itseäni kahlehtia ja sokaista, minä pimittynyt ja avuton, vannotan sinua epäonnistunutta ja tyytymätöntä, minä vannotan sinua opastamaan minua, sanomaan, missä he ovat. Oi, kerro minulle, puhu! Vaimoni, lapseni! Sinä vaikenet — mutta tiedäthän nyt, etten ole mikään paha noita, mikään vihollinen. Minä en voi antaa sinulle sitä, mihin omat kykysi eivät riitä, minä en voi saada aikaan sitä, jota ei himoton Mejnourkaan voinut, mutta minä voin antaa sinulle lähinnä suurimman ja ehkä kauneimman lahjan, minä voin sovittaa sinut jokapäiväisen maailman kanssa ja rakentaa rauhan omantuntosi ja itsesi välille."
"Lupaatko?"
"Heidän suloisten henkiensä nimessä, lupaan."
Glyndon katsoi ja uskoi. Hän kuiskasi Violan osotteen, sen talon nimen, johon hänen oma paha kohtalonsa jo oli vienyt kärsimyksen ja tuomion.