"Siunattu olet siitä", huudahti Zanoni intohimoisesti, "ja sinä tulet siunatuksi. Mitä! etkö sinä käsittänyt, että kynnyksellä kaikkiin korkeampiin maailmoihin mennessä asuvat ne olennot, jotka kauhua ja pelkoa synnyttävät? Kuka jokapäiväisessä maailmassakin jätti Tavan ja Perimyksen vanhat ladut tuntematta ensi hetkestä muodottoman ja nimettömän Pelon lähestymistä? Kaikkialla ympärilläsi, missä ihmiset ponnistavat ja tekevät työtä, kaikkialla lymyy pimeänä tuo sanomaton Kauhu, vaikkeivät he sitä näe — viisaiden kamareissa, kansanjohtajien neuvostossa, sotamiesten leirissä, joka paikassa. Mutta siellä, minne sinä yritit mennä, siellä ainoastaan se on näkyväinen. Eikä koskaan se lakkaa vainoomasta, ennenkuin voit yhtyä Äärettömään niinkuin serafi tai lapsena palata tavalliseen maailmaan. Mutta vastaa minulle: kun olet koettanut pitää kiinni jostakin vakavasta hyvästä päätöksestä ja haamu silloin äkkiä on sivullesi hiipinyt; kun sen ääni on sinulle epätoivoa kuiskannut; kun sen aavemaiset silmät ovat sinut pelotuksellaan ajaneet takaisin maallisen voitonhimon tai rajun nautinnonhalun näyttämöille, joista haamu aina pysyy poissa, koska se silloin jättää sielun pahempien vihollisten käsiin — etkö silloin ole koskaan sanonut: 'Tulkoon mikä tulee, hyveessä minä pysyn kiinni'?"
"Voi!" vastasi Glyndon, "vasta aivan äskettäin olen uskaltanut näin tehdä."
"Ja sinä olet tuntenut, että haamu silloin tuli yhä himmeämmäksi ja sen voima yhä heikommaksi."
"Se on totta."
"Iloitse siis! sinä olet voittanut pelon ja löytänyt koetuksesi salaisuuden. Päättäväisyys on ensimäinen menestys. Iloitse, sillä sen karkottaminen on voitollinen ja varma. Sinä et ole niitä, jotka kieltäen tulevaisen elämän jäävät Sanomattoman Kauhun orjiksi. Oi, milloin ihmiset viimeinkin oppivat, että jos kerran Suuri Uskonto niin voimakkaasti terottaa uskon välttämättömyyttä, niin se ei tapahdu ainoastaan sitä varten, että usko johtaa tulevaiseen elämään, vaan että ilman uskoa ei ole mitään ylevätä tässäkään elämässä. Usko on jotakin viisaampaa, onnellisempaa, jumalallisempaa kuin mitä maan päällä näemme — taiteilija kutsuu sitä ihanteeksi, pappi uskoksi. Ihanne ja usko ovat samoja käsitteitä. Palaja, vaeltaja, palaja! Tunne, mikä kauneus ja pyhyys asuu vanhassa ja tavanmukaisessa olossa. Takaisin ulos portista hiivi, kauhuolento, ja rauhallisena hymyile taas, oi sininen taivas lapsensydämeen, ja sinun aamu- ja iltatähtesi on sama, vaikka sillä on kaksi nimeä: Muisto ja Toivo."
Näin puhuessaan Zanoni lempeästi laski kätensä ihmettelevän kuuntelijan polttaville ohimoille, ja samassa Glyndon tunsi vaipuvansa jonkinlaiseen horrokseen: hän kuvitteli palanneensa lapsuudenkotiinsa ja olevansa siinä pienessä huoneessa, missä äiti oli valvonut hänen vuoteensa ääressä ja rukoillut hänen kanssaan. Siinä oli sama huone — näkyvänä, kouriintuntuvana, asumattomana ja entisen näköisenä. Peräseinällä oli tuttu vuode, seinillä olivat hyllyt täynnä hurskaita kirjoja, se maalaustelinekin, jonka ääressä hän ensinnä oli koettanut kankaalle kuvata aatteita, seisoi nurkassa rikkoutuneena ja tomunpeittämänä. Ikkunan edustalla oli vanha kirkkomaa, hän näki sen etäämpänä viheriöivän ja aurinko paistoi sen korkeitten puitten välistä, hän näki haudan, missä isä ja äiti yhdessä makasivat, ja kirkontorni viittasi ylös taivaaseen, ihmisten toiveiden vertauskuvana, kun he maan multaan kätkivät rakkaansa. Hänen korviinsa kaikuivat kirkonkellot kuin pyhäpäivänä, kauaksi pakenivat kaikki huolen ja kauhun näyt, jotka olivat häntä värisyttäneet ja vainonneet, nuoruus, poika-aika, lapsuus tuli takaisin viattomine haluineen ja toiveineen, hän oli lankevinaan polvilleen rukoilemaan. Hän heräsi — heräsi autuaissa kyyneleissä, hän tunsi, että haamu oli ainiaaksi paennut. Hän katsoi ympärilleen — Zanoni oli mennyt. Pöydällä seisoi paperilla nämä rivit, muste oli vielä kostea:
"Minä keksin keinot sinun pakomatkaasi. Illan tullen, kun kello lyö yhdeksän, odottaa sinua pursi talosi edustalla, laivuri vie sinut turvapaikkaan, missä voit levollisesti viipyä, kunnes kauhunaika, joka lähenee loppuaan, on ohi. Älä ajattele enää sitä aistillista lempeä, joka on sinua vietellyt ja melkein tehnyt sinusta lopun. Se petti sinua. Turvallisesti sinä pääset maahasi takaisin — pitkät vuodet on sinulla vielä aikaa muistella menneisyyttä ja sovittaa sitä. Tulevaisuudessa olkoot unelmat oppaanasi ja kyyneleesi uuden syntymisen kasteena."
Englantilainen totteli kirjeen neuvoja ja löysi ne tosiksi.
X LUKU.
"Miksi ihmettelet, että minulla on niin monta muotoa samassa ruumiissa?"