Propertius.
Zanoni Mejnourille.
"Viola on eräässä heidän vankilassaan — noissa armottomissa vankiloissa. Se on Robespierren käsky — minä olen etsinyt syyn jälkiä Glyndoniin asti. Tämän siis aiheutti se pelottava yhteys heidän kohtalojensa välillä, jota en saanut ilmi vaan joka itse Glyndonin peitti samaan pilveen, mikä Violankin salasi. Vankeudessa — ja vankeus on haudan portti. Hänen tutkintonsa ja ehdoton tuomionsa, joka sellaisissa tutkimuksissa aina seuraa, tapahtuu kolmen päivän päästä. Tyranni on määrännyt kaikkien murhanhankkeittensa päiväksi 10 päivän Thermidor-kuuta. Samalla kuin viattomien ihmisten kuolema panee kaupungin kauhistumaan, niin hänen asemiehensä surmaavat hänen omat vihollisensa. On ainoastaan yksi toivo jälellä — että se voima, joka nyt tuomitsee tuomitsijan, sallisi minun olla välikappaleena hänen sortumisensa avustamiseksi. Vain kaksi päivää jälellä — kaksi päivää! Vaikka minulla on tarjona niin suunnaton ajan rikkaus, en näe muuta kuin kaksi päivää, kaikki sen takana on pimeyttä ja autiutta. Vielä minä voisin hänet pelastaa. Tyrannin pitää kukistua päivää ennen kuin hän on päättänyt toimeenpanna murhat. Ensimäisen kerran minä sekaannun ihmisten taisteluihin ja riitoihin ja sydämeni havahtaa epätoivostaan asestettuna ja taisteluun valmiina."
Väkijoukko oli kokoontunut Rue St. Honorén ympärille — nuori mies vangittiin Robespierren käskystä. Hänet tunnettiin Tallienin, konventin vastustuspuolueen johtajan palvelijaksi. Tähän saakka tyranni ei vielä ollut uskaltanut Tallienia ahdistaa ja sentähden tämä tapaus synnytti enemmän kiihtymystä kuin muuten näin tavallinen asia hirmuhallituksen aikana. Väkijoukossa oli monta Tallienin ystävää, monta tyrannin vihollista, monta, jotka olivat väsyneet katselemaan, kuinka tiikeri uhrin toisensa jälkeen riisti luolaansa raadeltavaksi. Pahaenteistä murinaa kuului, raivoisat silmät katsoivat oikeudenpalvelijoihin, kun he tarttuivat uhriin, ja vaikkei uskallettu suoraan vastustaa, niin taaimmaiset tyrkkivät etumaisina olevia ja tukkivat tien vangilta ja vangitsijoilta. Nuori mies ponnisteli rajusti päästäkseen irti ja pääsi viimein tavattomalla ponnistuksella vartijoittensa käsistä. Väkijoukko antoi tietä ja sulkeutui hänen jälkeensä suojelevasti, samalla kuin hän syöksyi heidän keskeltään pakoon. Mutta äkkiä kuului läheltä hevosenkavioitten ääntä — villi Henriot ja hänen joukkonsa hyökkäsivät kansanjoukkoon. Väki antoi pelästyen tietä ja vankiin tarttuivat uudestaan diktaattorin käskyläiset. Sillä hetkellä kuiskasi ääni vangitulle: "Sinulla on kirje, ja jos se sinulta löytyy, menee viimeinen toivosi. Anna se minulle. Minä vien sen Tallienille." Vangittu kääntyi hämmästyen, luki jotakin rohkaisevaa muukalaisen silmistä, joka häntä puhutteli. Hevosmiehet olivat samassa lähellä, Jakobini, joka oli vankiin tarttunut, päästi hetkeksi irti välttääkseen hevosten kavioita, siinä silmänräpäyksessä tarjoutui tilaisuus, ja muukalainen katosi kirjeen kanssa.
Tallienin taloon olivat tyrannin pääviholliset kokoontuneet. Yhteinen vaara oli rakentanut lujan ystävyyden. Kaikki puolueet laskivat ajaksi syrjään kinastelunsa noustakseen yhdessä sitä kauheata miestä vastaan, joka kaikkien puolueitten yli marssi veriselle valtaistuimelleen. Siellä oli rohkea Lecointre, vannoutunut vihollinen, siellä oli ryömivä Barrère, pelkurien sankari, joka tahtoi sovittaa kaikki äärimmäisyydet, siellä oli Barras, tyyni ja hillitty, Collot d'Herbois, joka uhkui vihaa ja kostoa eikä nähnyt, että ainoastaan Robespierren rikokset estivät hänen omia rikoksiansa näkymästä.
Neuvosto oli kiihtynyt ja epäröivä. Kauhu, jota Robespierren ainainen menestys ja ihmeellinen tarmokkuus synnytti, piti vielä useimpia vallassaan. Tallien, jota tyranni enimmän pelkäsi ja joka yksin saattoi antaa pontta ja perää ja suuntaa monille ristiriitaisille intohimoille, oli liian tahrainen omien julmuuksiensa muistosta, että olisi voinut olla häpeemättä asemaansa säälin edustajana. "On totta", hän sanoi, kun Lecointre oli pitänyt innostuttavan puheen, "että Vallananastaja uhkaa meitä kaikkia. Mutta vielä häntä rakastaa yhteinen kansa — vielä jakobinit häntä kannattavat, parempi on jättää vihollisuudet siksi kun aika on kypsyneempi. Epäonnistunut yritys on samaa kuin joutuminen suoraa päätä, kädet ja jalat sidottuina, guillotiinille. Päivä päivältä täytyy hänen valtansa heikontua. Toistaiseksi jättäminen on meidän paras —." Samalla kuin hän näin puhui ja valoi vettä tulen sammutteeksi, ilmotettiin, että eräs muukalainen pyysi heti tavata häntä puhuakseen asiasta, joka ei sietänyt viivytystä.
"Minulla ei ole aikaa", sanoi puhuja kärsimättömästi. Palvelija pani kirjeen pöydälle. Tallien avasi sen ja löysi siitä seuraavat lyijykynällä kirjotetut sanat: "Vankeudesta Teresa de Fontenailta." Hän kalpeni, hypähti ylös ja kiiruhti etuhuoneeseen, missä hän näki aivan vieraat kasvot.
"Ranskan toivo", sanoi tulija ja hänen äänensä tunki suoraan sydämeen, "palvelijasi on kadulla vangittu. Minä olen pelastanut sinun ja tulevan vaimosi hengen. Tuon sinulle tämän kirjeen Teresa de Fontenailta."
Tallien avasi vapisevin käsin kirjeen ja luki: "Pitääkö minun ainiaan sinua turhaan rukoilla? Uudestaan ja uudestaan minä sanon: älä viivytä hetkeäkään, jos välität minun hengestäni ja omastasi. Tutkintoni ja tuomioni on määrätty olemaan kolmen päivän päästä — 10:ntenä Thermidor-kuuta. Iske, niinkauan kuin vielä on aikaa, iske ja tapa hirviö, sinulla on vielä kaksi päivää. Jollet sitä tee, jos lykkäät toistaiseksi, niin näet minut viimeisen kerran, kun kuljen ikkunoittesi ohi guillotiinille."
"Hänen tutkintonsa tulee tuomaan ilmi todistuksia sinua vastaan", sanoi vieras. "Hänen kuolemansa on sinun kuolemasi ilmottaja. Älä pelkää kansaa — kansa olisi tahtonut pelastaa sinun palvelijasi. Älä pelkää Robespierreä — hän antautuu sinun käsiisi, Huomenna hän tulee kansalliskokoukseen, huomenna sinun täytyy heittää viimeinen arpa hänen päästänsä tai omastasi."