XI LUKU.
"Seuraavana päivänä, 8 p:nä Thermidoria
Robespierre päätti pitää kuuluisan puheensa."
Thiers, Vallankumouksen historia.
Aamu koitti — 8 p. Thermidoria (26 heinäk.). Robespierre oli mennyt kansalliskokoukseen. Hän oli mennyt pitämään taidokkaasti valmistettua puhettaan, hän oli mennyt sanelemaan ihmisystävyydestä ja hyveestä, hän oli mennyt valitsemaan uhrejansa. Kaikki hänen apulaisensa olivat valmistuneet häntä vastaanottamaan; julma St. Just oli saapunut sotajoukkojen luota vahvistamaan hänen rohkeuttaan ja yllyttämään hänen vihaansa. Hänen paljonpuhuva ilmestymisensä valmisti kuulijakuntaa ratkaisua varten. "Kansalaiset!" kuului Robespierren kimakka ääni, "muut ovat teidän eteenne asettaneet imartelevia kuvia, minä tulen ilmottamaan hyödyllisiä totuuksia."
"Ja he lukevat minun syykseni, minun syykseni yksin, kaiken pahan, jota tehdään, ja kaiken kovuuden. Robespierre muka niin tahtoo, Robespierre niin määrää. Jos on joku uusi vero — Robespierre meitä nylkee. He kutsuvat minua tyranniksi — ja miksikä? Sentähden että olen saanut vähän vaikutusvaltaa, mutta miten? Puhumalla totuutta, ja kuka uskaltaa sanoa, että totuus on oleva voimaton Ranskan kansan edustajien suussa? Epäilemättä totuudessa on voimaa, on vihaa, on hirmuvaltaa, on pistoksensa ja kipunsa — kauheitakin, jotka herättävät vastakaikua puhtaissa sydämissä ja rikollisissakin omissatunnoissa ja joita Valhe yhtä vähän voi jäljitellä kuin Salmoneus saattoi takoa taivaan salamoita. Kuka minä olen, että minua syytetään? Vapauden orja, vallankumouksen elävä marttyyri, ja samalla rikoksen uhri ja sen vihollinen. Kaikki konnamaisuus nousee minua vastaan, ja teot, jotka muille ovat sallittuja, ovat minulle rikoksia. Jos vaan joku minut tuntee, niin häntä heti panetellaan. Minä itse juuri tahtoisin, että vikani tuotaisiin ilmi. Ottakaa minulta hyvä omatuntoni, niin olen kaikkein kurjin ihmisten seassa."
Hän pysähtyi, ja Couthon pyyhki silmiään ja St. Just mumisi hyväksyvästi, samalla kun hän ankarasti katsahti kapinoivalle vuorelle, mutta kuulijakunnassa vallitsi kuollut, alakuloinen ja kylmä vaitiolo. Liikuttava tunne ei herättänyt mitään vastatunnetta.
Puhuja loi silmänsä ympärilleen. Hoo, pian hän herättää heidät välinpitämättömyydestään. Hän jatkaa, hän kiittää ja surkuttelee itseään, ei auta. Hän tuomitsee, hän syyttää. Myrkkynsä täyttämänä hän oksentaa sitä kaikkiin. Kotoisiin asioihin, ulkomaisiin, raha- ja sotalaitokseen — kaikkeen. Kimakkaampana ja terävämpänä kuuluu hänen äänensä:
"On olemassa salaliitto Yhteistä Vapautta vastaan. Se saa voimansa rikokselliselta nurkkakunnalta itse kansalliskokouksen keskeltä, sillä on liittolaisia Yhteisen Turvallisuuden komiteassakin… Mikä on apukeino tätä pahaa vastaan? Rangaista kavaltajat, puhdistaa tämä komitea, masentaa kaikki puolueet Kansanvallan voimalla, nostaa niiden raunioille Vapauden ja Oikeuden valta. Ne ovat tämän uudistuksen periaatteet. Täytyykö minun olla vallanhimoinen, jos niitä kannatan? silloin periaatteet ovat hylätyt ja sortovalta hallitsee keskellämme. Sillä mitä voitte sanoa miestä vastaan, joka on oikeassa, ja joka ainakin tietää tämän — tietää, kuinka on kuoltava isänmaansa edestä. Minä olen pantu rikosta vastustamaan eikä sitä hallitsemaan. Se aika ei ole vielä tullut, että arvokkaat miehet voisivat kärsimyksiä saamatta palvella maatansa. Niinkauan kuin heittiöt hallitsevat, niin vapauden puolustajat joutuvat vainotuiksi."
Kaksi tuntia tässä kylmässä ja synkässä kokouksessa kaikui kuolon-puhe. Hiljaisuudessa se alkoi, hiljaisuuteen se loppui. Puhujan vihamiehet pelkäsivät ilmaista vastustusta, he eivät vielä tietäneet, mille puolelle valta kallistui. Hänen puoluelaisensa pelkäsivät ilmaista hyväksymistä, he eivät tienneet, keitä heidän omista ystävistään ja sukulaisistaan syytökset tarkottivat. "Varo!" kuiskasi toinen toiselle, "sinua uhataan." Mutta vaikka kokous oli vaiti, oli se ensinnä miltei masennettu. Tämän hirvittävän miehen ympärillä oli vielä kaikkivoimaisen tahdon lumous. Vaikkei hän ollut, niinkuin sanotaan, suuri puhuja, oli hän aina ponteva ja voimakas sanojen käytössä, ja nämä sanat tuntuivat eläviltä olennoilta, kun ne esitti sellainen, joka päännyökkäyksellä pani liikkeelle Henriotin joukot ja vaikutti René Dumasin, julman Oikeusistuimen Presidentin tuomioihin. Lecointre Versaillelainen nousi, ja syntyi hätäinen tarkkaavaisuus, sillä Lecointre oli yksi tyrannin hurjimpia vihollisia. Mikä pettymys Tallienin puolueelle — mikä säälivä hymy Couthonin huulilla, kun Lecointre ainoastaan pyysi, että puhe painettaisiin! Kaikki näyttivät maahan masennetuilta. Viimein Bourdon d'Oise, jonka nimi oli alleviivattu diktaattorin mustalla listalla, astui puhujalavalle ja teki sen rohkean vastaehdotuksen, että puhe lykättäisiin niiden kahden komitean arvosteltavaksi, joita puheessa syytettiin. Vieläkään ei kuulunut hyväksymistä salaliittolaisten puolelta: he istuivat kankeina kuin jääpuikot. Epäröivä Barrère, joka aina oli järkevällä puolella, katsoi ympärilleen, ennenkuin hän nousi. Hän kannatti Lecointrea! Silloin Couthon tarttui tilaisuuteen ja paikaltaan (joka etuoikeus ainoastaan rammalle ihmisystävälle myönnettiin) sointuvalla äänellään hän koetti muuttaa ratkaisevan hetken voitoksi.
Hän pyysi ei ainoastaan, että puhe painettaisiin, vaan että se lähetettäisiin kaikille kunnille ja kaikille sotajoukoille. Oli muka välttämätöntä lepyttää haavotettua ja vääryyden kärsinyttä sydäntä. Kaikkein uskollisimpia kansanedustajia oli syytetty veren vuodattamisesta. "Ah, jos hän olisi yhdenkin viattoman saattanut kuolemaan, niin hän olisi menehtynyt suruun." Ihana hellyys! — ja puhuessaan hän silitteli sylikoiraa povellaan. Hyvä, Couthon! Robespierre riemuitsee voitostaan. Hirmuhallitus on jatkuva — vanha alistuvaisuus laskeutuu kyyhkysen lailla kokouksen yli. He äänestävät, että kuolonpuhe painettaisiin ja lähetettäisiin maan viranomaisille.