"Vuoren" penkeiltä Tallien kiihtyneenä, pahastuneena, kärsimättömänä katsahti sinnepäin, missä istuivat kuulemaan päästetyt vieraat. Ja äkkiä hänen silmänsä tapasivat sen tuntemattoman, joka edellisinä päivänä oli hänelle tuonut kirjeen Terese de Fontenailta. Sen silmät lumosivat häntä niihin katsoessaan. Myöhempinä aikoina hän usein sanoi, että tuo katse, luja, vakava, puoleksi moittiva ja kuitenkin rohkaiseva ja voitonriemuinen, täytti hänet uudella elämällä ja rohkeudella. Ne puhuivat hänen sydämelleen, niinkuin torvi sotaratsulle. Hän läksi paikaltaan, hän kuiskutteli liittolaisilleen, ja se henki, joka häneen oli mennyt, oli tarttuvainen. Jo heräsivät kankeasta horroksestaan miehet, jotka Robespierre erittäin oli kironnut ja jotka näkivät miekan riippuvan päänsä päällä. Vadier, Cambon, Billaud-Varennes, Panis, Amar nousivat yhtaikaa — kaikki pyysivät puhevuoroa. Vadierin ääni kuului ensinnä, muitten senjälkeen. Jo puhkesi Vuori ja syöksi tulta ja polttavaa laavaa. Virtanaan heittäytyvät Cicerot hämmästyneen Catilinan kimppuun. Robespierre änkyttää, epäröi, tahtoisi sovitella, peräytellä sanojaan. He saavat uutta rohkeutta hänen pelostaan, he keskeyttävät hänet, hukuttavat hänen äänensä kuulumasta, pyytävät, että ehdotus peruutettaisiin. Amar taas vaatii, että puhe on lykättävä "komiteoihin" — komiteoihin — hänen vastustajiensa käsiin! Sekasortoa ja hälinää ja huutoa! Robespierre verhoutuu äänettömään ja ylpeään ylenkatseeseen. Kalpeana, pettyneenä, vaan ei kuitenkaan muserrettuna hän seisoo myrskynä keskellä myrskyä.
Viimeinen ehdotus hyväksytään. Kaikki näkevät siinä ennustuksen diktaattorin kukistumisesta. Yksinäinen huuto nousee kuulijaparvilta, siihen yhdytään, se kiertelee ympäri salia: "Alas tyranni! Eläköön tasavalta!"
XII LUKU.
"Niin turmeltuneessa joukossa kuin kansalliskonventti oli, löytyi vieläkin mahdollisuuksia, että Robespierre pääsisi taistelussa voitolle."
Lacretelle, vol. XII.
Kun Robespierre lähti salista, oli kansanjoukossa ulkopuolella eloton, tuhoa ennustava hiljaisuus. Joka maassa kansanlauma on menestyvien puolella ja rotatkin pakenevat kaatuilevasta tornista. Mutta vaikka Robespierreltä puuttui rohkeutta, ei puuttunut ylpeyttä, ja jälkimäinen usein täytti edellisen paikan. Hänen kasvoistaan ei näkynyt, mitä hän ajatteli, kun hän kulki joukon läpi nojaten St. Justin käsivarteen, Payanin veljineen seuratessa häntä.
Kun he tulivat avoimelle paikalle, niin Robespierre katkaisi vaitiolon.
"Kuinka monta päätä piti huomenna mennä?"
"Kahdeksankymmentä", vastasi Payan.
"Voi, me emme saa niin kauan vitkastella, yhdessä päivässä voi koko valtakunta mennä, hirmun täytyy vielä meitä palvella."