"Sinun Jumalasi! Sinun Jumalasi! Hullu! Etkö ole minulle kertonut lapsuudesta asti, ettei ole mitään Jumalaa? Etkö ole minua ruokkinut filosofialla? Etkö ole sanonut: 'Ole hyveellinen, ole hyvä, ole oikeamielinen ihmiskunnan tähden; mutta tämän elämän perästä ei ole muuta elämää'? Ihmiskunta! Miksi minä ihmiskuntaa rakastaisin? Ruma ja epämuotoinen kun olen, ihmiset minulle nauravat kun kuljen kadulla. Mitä sinä olet tehnyt minulle? Sinä olet ottanut pois minulta, joka tässä maailmassa olen pilkanalainen, toisen maailman toivon! Eikö ole muuta elämää? Hyvä, sitten tarvitsen sinun kultaasi, jotta ainakin ehtisin tehdä tästä elämästä parhainta."
"Hirviö! Kirous sinun kiittämättömyydellesi, sinun —"
"Ja kuka kuulee kirouksiasi? Tiedäthän sinä, että ei ole Jumalaa! Huomaa, minä olen valmistanut kaikki pakoa varten. Katso, minulla on passi, tilatut hevoset odottavat ulkona. Minulla on sinun kultasi. (Ja konna näin puhuessaan jatkoi kylmästi kultakolikoitten sälyttämistä päällensä.) Ja nyt, jos säästän sinun henkesi, kuinka voisin olla varma siitä, ettet turvaudu oikeuteen minun henkeäni vastaan?" Hän lähestyi katsannoltaan karmeana uhkaavin elein.
Vanhan miehen viha muuttui peloksi. Hän lyyhistyi villi-ihmisen eteen.
"Anna minun elää, anna minun elää! — että — että —"
"Että — mitä?"
"Että minä voisin antaa sinulle anteeksi! Niin, sinulla ei ole mitään pelättävää minun puoleltani. Minä vannon."
"Vannot! Mutta minkä nimeen, ukkoparka? Minä en voi sinuun uskoa, jollet sinä usko mihinkään Jumalaan! Ha, ha! katso opetustesi tuloksia."
Vielä silmänräpäys ja nuo murhanhimoiset sormet olisivat kuristaneet uhrinsa, mutta murhaajan ja ukon välille nousi olento, joka kummallekin näytti heidän kieltämänsä toisen maailman lähettiläältä — mies majesteetillisessa voimassaan mahtava, kauneudessaan loistava.
Murhaaja peräytyi, tuijotti eteensä, vapisi, kääntyi — ja pakeni huoneesta. Ukko vaipui tajuttomana lattialle.