"Ah, mitä luulette, herra?" kysyi Glyndon uteliaana.
"Minä luulen", jatkoi muukalainen, "että se on sellaista kammoa, mitä ihmismäisemmät ainekset meissä tuntevat jotakin näkymätöntä, luontoamme töykäisevää kohtaan, jota tuntemasta meitä onneksi turvaa aistiemme vajavaisuus."
"Te siis uskotte henkiin?" sanoi Mervale epäilevästi hymyillen.
"Ei, en puhunut varsin hengistä, mutta saattaa olla sellaisia ainemuotoja, jotka ovat meille yhtä näkymättömiä ja aistimillemme tuntumattomia kuin pikkueläimet siinä ilmassa, jota hengitämme — siinä vedessä, joka tuossa suihkukaivossa loiskii. Sellaisilla olennoilla voi olla himoja ja voimia niinkuin meillä — aivan niinkuin niillä pikkueläimillä, joihin niitä vertasin. Se hirviö, joka elää ja kuolee vesipisarassa, joka raatelevaisena ja verenhimoisena syö vielä pienempiä olentoja, on yhtä kamala raivossaan, yhtä raaka luonnoltaan kuin erämaan tiikeri. Meidän ympärillämme saattaa olla olijoita, jotka olisivat ihmisille vaarallisia ja turmiollisia, jollei Kaitselmus olisi pannut heidän ja meidän välillemme seinän, sen kautta että niiden aine on eri tavalla kokoonpantu kuin meidän."
"Ja luuletteko, että sitä seinää koskaan voi ihminen poistaa", puuttui nuori Glyndon puheeseen, "ovatko traditsionit noidista ja tietäjistä paljaita satuja, niin yleisiä ja häviämättömiä kuin ovatkin?"
"Ehkä ovatkin, ehkä ei", vastasi muukalainen välinpitämättömästi. "Mutta kuka tällaisena aikana, jolloin järki on saanut varmat rajansa, olisi niin hullu, että murtaisi sen väliaidan, joka hänen erottaa käärmeestä ja leijonasta — että rupeisi napisemaan ja kapinoimaan sitä lakia vastaan, joka määrää hauen vetten syvyyksien asukkaaksi? Riittää jo näitä turhia aateskeluja."
Ja muukalainen nousi, kutsui palvelijan, maksoi laskunsa ja keveästi nyökäyttäen päätään seurueelle katosi puiden sekaan.
"Kuka oli tuo herrasmies?" kysyi Glyndon kiihkeästi.
Muut katsoivat toisiinsa muutamia hetkiä vastaamatta.
"Minä en ole koskaan häntä nähnyt", sanoi viimein Mervale.