Nyt oli juuri se aika, jolloin kuumeentapainen muutoksenhenki teki työtään tuossa ihmistoiveitten julmassa ivanäytelmässä, Ranskan vallankumouksessa. Ja siitä sekasotkusta, mihin jo maailman kunnioitettavan uskon pyhät jäännökset olivat hautaantuneet, nousi monta muodotonta ja epämuotoista pilvilinnaa. Tarvitseeko minun muistuttaa lukijalle, että vaikka tämä oli silotetun epäilyksen ja tekaistun viisauden aika, oli se myöskin äärimmäisen herkkäuskoisuuden ja mitä salaperäisimpien taikauskojen aika — aika, jolloin magnetismi ja magia saavuttivat kannatusta itse Diderotin oppilaissa,— jolloin ennustuksia kulki suusta suuhun, — jolloin filosofisen deistin salonki muuttui nekromantian harjotuspaikaksi, missä koetettiin nostattaa vainajien varjoja — jolloin piispansauvaa ja pipliaa pilkattiin, mutta Mesmeriin ja Cagliostroon uskottiin. Tässä aamunsarastuksessa ennen uuden auringon nousua, joka edestään karkottaisi kaikki usvat, astui muinaisaikaisista haudoistaan ylös kaikennäköisiä haamuja, joita oli liidellyt Paracelsuksen ja Agrippan silmien edessä.
Vallankumouksen koite häikäisi Glyndonia, mutta vielä enemmän häntä miellytti sen outo saattojoukko, ja haaveilu, joka mellasteli yhteiskunnallisen ihanneunelman toiveitten kera, valtasi kiihkeästi häntä niinkuin muitakin suurilla lupauksillaan ja saattoi uskomaan, että vanhentuneen tieteen harmailta poluilta syrjässä rohkea etsijä voisi löytää jonkun ihmeellisen Elysiumin — Onnelan.
Matkoillaan oli hän hartaasti vaikkei ehdottomasti uskoen kuunnellut mitä ihmeitä kerrottiin kustakin kuuluisammasta henkiennäkijästä, ja hänen mielensä oli sentähden altis sille vaikutukselle, jonka salaperäinen Zanoni heti ensi näkemältä herätti.
Saattoi olla toinenkin syy tähän herkkäuskoisuuden taipumukseen. Muuan Glyndonin kaukainen esi-isä äidin puolelta oli saavuttanut jokseenkin suuren maineen filosofina ja alkemistina. Kummia kertomuksia oli liikkeellä tästä viisaasta vanhuksesta. Hänen sanottiin eläneen paljon kauemmin kuin tavallisesti on kuolevaiselle suotu ja säilyttäneen viimeiseen asti keski-ikäisen miehen ulkonäön. Lopulta hän oli kuollut ja niinkuin otaksuttiin surusta lapsenlapsenlapsena äkillisen poismenon johdosta, ainoan olennon, jota hän koskaan oli näyttänyt rakastavan. Tämän filosofin teoksia oli vielä jälellä, vaikka harvassa, ja niitä löytyi Glyndonin kodin kirjastossa. Niiden plaatolainen mystisismi, niiden rohkeat väitteet ja korkeat lupaukset siitä, mikä oli voitettavissa niiden vertauskuvallisen salakielen avulla, oli jo varhain syvästi vaikuttanut nuoren Clarence Glyndonin mieleen. Hänen vanhempansa useinkin pitkinä talvi-iltoina huvikseen keskustelivat tämän arvokkaan esi-isän tarunsekaisesta historiasta. He eivät älynneet, mitä seurauksia siitä saattaisi olla pojan mielikuvitukselle, vaan arvelivat, että ajan valistus helposti karkottaisi ja tukahuttaisi tuollaiset haaveet. Mutta Clarencelle oli pelonsekainen nautinto kuulla, kun äitinsä leikillä huomautti siitä silmiinpistävästä yhtäläisyydestä, mikä oli nuoren perillisen kasvoissa ja alkemistin vanhassa muotokuvassa, joka riippui kunniapaikalla talon seinällä perheen kerskauksen ja ystävien ihailun aiheena. Lapsi on todella useammin kuin luulemmekaan "miehen isä."
Olen sanonut että Glyndon oli nautinnonhaluinen. Niinkuin nero ainakin oli hän alttiina kaikelle hauskalle ja kauniille. Hänen huoleton taiteilijaelämänsä oli ollut kulkemista kukasta kukkaan eikä vieläkään se ollut työhön vakaantunut. Hän oli nauttinut melkein kyllästykseen asti Napolin huvituksista, kun hän rakastui Viola Pisanin kasvoihin ja ääneen. Mutta hänen rakkautensa niinkuin kunnianhimonsa oli epämääräinen ja epävakainen. Se ei tyydyttänyt hänen koko sydäntään eikä täyttänyt hänen koko luontoaan. Ei siksi että häneltä olisi puuttunut voimakkaat ja jalot tunteet vaan siksi, että hänen mielensä ei vielä ollut tarpeeksi kypsynyt ja lujittunut niiden kehittymistä varten. Toinen aika on kukoistusta varten, toinen hedelmää varten; samoin vasta silloin kun haaveiden kukoistus alkaa kuihtua, on sydän kypsynyt niille tunteille, joita kukoistus ainoastaan on ennustanut. Glyndon oli yhtä iloinen ollessaan yksinään maalauksineen kuin hyvien tovereitten seurassa eikä hän vielä ollut tarpeeksi tuntenut surua voidakseen syvästi rakastaa. Ihmisen täytyy näet suuttua elämän pienempiin seikkoihin ennenkuin hän voi antaa täyden arvon suurimmille. Ranskan matalamieliset aistillisuuden ystävät kutsuvat salonkikielellään rakkautta "hullutukseksi." Mutta rakkaus on viisautta, paremmin käsitettynä. Sitäpaitsi merkitsi maailma vielä liian paljon Clarence Glyndonille. Hänen taiteellinen kunnianhimonsa oli riippuvainen säälittävän pintapuolisen vähemmistön suosiosta ja arvonannosta, sen vähemmistön, jota me kutsumme yleisöksi.
Niinkuin petolliset ainakin hän alati pelkäsi tulevansa petetyksi. Hän ei luottanut Violan suloiseen viattomuuteen. Hän ei tohtinut ryhtyä siihen uhkapeliin, että toden teolla olisi kosinut italialaista näyttelijätärtä, mutta ei hän myöskään tähän saakka ollut ajatellutkaan tavallisempia vaan vähemmän kunniallisia tarkotuksia: siitä häntä esti tytön kaino arvokkuus ja joku hyvä ja ylevä puoli omassa luonteessaan. Sentähden heidän välinen tuttavuus oli pikemmin ystävällisyyttä ja kunnioitusta kuin lempeä. Glyndon kävi joka ilta teatterissa ja pistäytyi kulissien taakse juttelemaan Violan kanssa. Hän täytti piirrossalkkunsa moninaisilla kuvilla siitä kaunottaresta, johon hän taiteilijana yhtähyvin kuin rakastajana oli mieltynyt. Ja päivä päivän perästä hän häilyi kuin laineiden päällä epäröimisen ja päättämättömyyden, rakkauden ja epäluoton vaiheilla. Ja epäluottoa ylläpiti aina vasten hänen parempaa tietoansa Mervalen, tuon arki-ihmisen tervejärkiset kehotukset!
Viime luvussa mainitun illan jälkeisenä päivänä ratsasti Glyndon yksinään pitkin Napolinlahden rantaa Posilipon luolan toisella puolella. Oli iltapäivä; puolipäivän helle oli lauhtunut ja kimmeltävältä mereltä puhalsi vilpoisa tuuli. Tienvieressä hän huomasi miehen kumartuneena marmoriraunion yli ja lähestyessään hän tunsi Zanonin.
Englantilainen tervehti kohteliaasti. "Oletteko löytänyt jonkun muinaisesineen?" sanoi hän hymyillen; "ne ovat tällä tiellä yhtä yleiset kuin mukulakivet."
"Ei", vastasi Zanoni, "se oli ainoastaan yksi niitä muinaisesineitä, joiden syntyperä ulottuu vedenpaisumukseen asti, vaikka luonto niitä ikuisesti muuttaa mullaksi ja jälleen uudistaa." Näin sanoen hän näytti Glyndonille pientä vaaleansinistä kukkaa, jonka hän sitten varovasti pisti poveensa.
"Te olette kasvintutkija?"