"Tee minulle niinkuin tahdot!"
Zanoni seisoi vaieten muutamia hetkiä; hän näki sen taistelun, jota tyttö luuli niin hyvin peittävänsä. Hän teki tahtomattaan liikkeen häntä kohti ja painoi hänen kätensä huulilleen. Ensimäisen kerran hän poikkesi siitä arvokkuudesta, joka kenties oli estänyt Violaa pelkäämästä häntä ja omia ajatuksiaan.
"Viola", sanoi hän väräjävin äänin, "en voi enempi torjua vaaraa. Jos kauemmin viivyt Napolissa, tulee vaara joka hetki lähemmälle. Kolmantena päivänä tästä on kohtalosi ratkaistu. Minä otan lupauksestasi vaarin. Ennen sen päivän viimeistä tunninlyöntiä minä olen taas tapaava sinut, tulkoon mitä tahansa, tässä paikassa, omassa huoneessasi. Siihen asti, jää hyvästi!"
IV LUKU.
"Kahden maailman välillä elämä leijuu niinkuin tähti, joka illan ja aamun vaiheella tuikkii."
Byron.
Kun Glyndon erosi Violasta, niinkuin kerrottiin tämän teoksen toisen osan viimeisessä luvussa, antautui hän taas noiden mystillisten kaipausten ja arvelujen valtaan, joita Zanonin muisto aina nosti mieleen. Ja kulkiessaan pitkin katuja hän tuskin oli omista liikkeistään tietoinen, kunnes hän konemaisen tavan ohjaamana tapasi itsensä keskellä noita yleviä maalauskokoelmia, joista Italian kaupungit ylpeilevät, kun niillä nykyisissä oloissaan ei ole mitään kerskailtavaa. Tänne oli hän tavannut tulla harva se päivä katsomaan hienoimpia tauluja erään mestarin, joka erityisesti herätti hänen tutkimushaluaan, nim. Salvatorin.
Hänen teostensa edessä oli hän usein seisonut syvässä kunnioituksessa. Tämän taiteilijan erityisenä piirteenä on tahdonvoima: hän hakkaa ikäänkuin kalliosta esiin omat aiheensa eikä tavottele aatteellisen kauneuden ylevimpiä ihanteita, niinkuin loistavammat nerot. Hänen kuvillaan on suuremmoista voimaa, hän on aivan vapaa tavallisesta jäljittelystä ja pikkumaisesta asiallisuudesta, hän tarttuu mielikuvitukseen ja pakottaa sitä palvelemaan itseään ja kulettamaan — ei taivaaseen vaan tämän maan kaikkein jylhimpiin ja eriskummaisimpiin paikkoihin. Siinä on taikaa, ei suuren tietäjän vaan synkkämielisen taikurin — miehen, jonka sydän sykki voimakkaasti ja joka rautaisin käsin tarttui taiteeseen ja pakotti sitä ihannoimaan ympäröivän elämän näytelmiä. Tämän lujan tarmokkuuden edessä Glyndon tunsi suurempaa kammonsekaista ihailua kuin katsellessaan sitä tyynempää kauneutta, mikä Rafaelin sielusta puhkesi ilmi, niinkuin Afrodite merten syvyyksistä syntyi. Ja nyt Glyndon haaveistaan heräten seisoi tuijottaen luonnon jylhänvaltavaan synkeyteen, joka kankaalla kuvastui. Noiden väärien puurunkojen lehdetkin kuiskailivat sibyllan salaisuuksia hänen korvaansa. Apenninien röhmyiset vuorensakarat ja niiden välissä ryöppyilevä vesiputous sopi Glyndonin nykyiseen mielentilaan paremmin kuin muun maailman näyt. Taulussa kuvastui valtaavasti Luonnon ankara mahti ja ihmisen pienuus sen rinnalla. Henkisemmät taiteilijat panevat elävän ihmisen ja hänessä asuvan sielun tauluunsa pääaiheeksi ja itse näyttämö on syrjäasiana, ikäänkuin osottaakseen, että paratiisin pakolainen yhä vieläkin on ulkonaisen maailman herra. Sitävastoin Salvator panee pääasiaksi puut ja vuoret ja vesiputouksen ja ihminen itse siirtyy syrjemmälle. Aine hallitsee ja sen herra kyyristyy sen pelottavan varjon alle. Toimeton aine vetää huomion puoleensa eikä kuolematon ihmissielu. Kaamea filosofia taiteen esittämänä!
Tämänlaatuisia mietteitä kulki Glyndonin mielessä, kun yhtäkkiä hänen käsivarteensa koskettiin ja Nicot seisoi hänen vieressään!
"Suuri mestari, vaikken minä hänen suuntaansa rakasta", virkkoi Nicot.