"En minäkään sitä rakasta vaan tunnen kammonsekaista kunnioitusta sitä kohtaan. Kauneutta ja sievää rauhallisuutta rakastetaan, mutta se tunne, joka meillä on tummaa ja pelottavaa kohtaan, on yhtä syvä kuin rakkaus."
"Totta on", vastasi Nicot miettiväisenä. "Ja kuitenkin se on ainoastaan taikauskoa. Lapsenkamarista ovat lähteneet monet käsityksemme maailmasta — siellähän peikoista ja kummituksista laverrellaan. Mutta taiteen ei pitäisi suositella meidän tietämättömyyttämme, sen pitäisi kuvata ainoastaan totuutta. Minä tunnustan, että Rafael ei juuri minua miellytä, koskei minulla ei ole mitään sympatiaa hänen aiheitansa kohtaan. Minun kannaltani hänen pyhimyksensä ja neitsyeensä ovat ainoastaan tavallisia ihmisiä."
"Mutta mistä taiteen sitten pitäisi ottaa aiheensa?"
"Historiasta, epäilemättä, ja etenkin roomalaisten suurista sankariteoista, jotka herättävät vapauden ja urhouden tunteita, tasavaltalaisia hyveitä. Minä olisin tahtonut, että Rafael olisi kuvittanut Horatiusten tarinaa, mutta Ranskalle jääkin tehtäväksi palauttaa maailmalle tämä oikea taidesuunta, joka ei voisi syntyä pappisvallan ja petoksen hallitsemassa maassa."
"Vai teille ovat Rafaelin pyhimykset ja neitsyeet ainoastaan tavallisia ihmisiä?" toisti Glyndon, palaten Nicotin avomieliseen tunnustukseen, tuskin kuulienkaan niitä johtopäätöksiä, joita ranskalainen selvitteli.
"Totta tosiaan! Ha, ha!" virnisteli Nicot. "Ettehän kai tahdo, että minä uskoisin koko pyhimyskokoelmaan, vai mitä?"
"Mutta ihanne!"
"Ihanne!" keskeytti Nicot. "Italialaiset kriitikot ovat kääntäneet päänne nurin. He puhuvat aina suuria sanoja ihanteellisesta kauneudesta, joka vaikuttaa sieluun, — sieluun! — onko sitten sielua olemassa? Minä ymmärrän sitä, joka maalaa hienostunutta aistia, älykästä ja koulutettua ymmärrystä varten. Mutta sielu — joutavia, me olemme vain aineen muunnoksia ja maalauskin on yhtä aineen muunnosta."
Glyndon käänsi kasvonsa edessään olevasta taulusta Nicotiin ja Nicotista tauluun. Järkeilijä ilmaisi samoja ajatuksia, joita taulujen näkeminen oli herättänyt. Hän pudisti päätään vastaamatta.
"Sanoppas minulle", kysäisi Nicot äkkiä, "mitä tuo petturi — Zanoni — niin, minä olen nyt saanut tietää hänen nimensä ja kaikki konstinsa — mitä hän puhuikaan sinulle minusta?"