"Mutta voidaksenne oppia noita kykyjä käyttämään, tarvitseeko minun olla profeetta sanoakseni, että teidän on opittava keskittämään kaikkia halujanne suuriin tarkotusperiin. Sydämen täytyy olla levossa, jotta ymmärrys voisi olla toimessa. Tätä nykyä te harhailette toisesta asiasta toiseen. Mitä painolasti on laivalle, sitä on hengelle Usko ja Rakkaus. Jos teidän koko sydämenne, rakkautenne, ihmisyytenne olisi keskitettynä yhteen ainoaan päämäärään, niin myöskin ajatuksenne ja tunteenne tulisivat yhtä vahvoiksi ja vakaviksi. Viola on vielä lapsi: te ette aavista, kuinka korkeaksi elämän kokemukset voisivat kehittää hänen luontoaan. Suokaa anteeksi, jos sanon, että hänen sielunsa, joka on puhtaampi ja ylevämpi kuin omanne, kantaisi teitä ylöspäin, niinkuin pyhä hymni nostaa yläilmoihin maailman henget. Teidän luontonne kaipaa sopusointua, sitä soittoa, joka samalla ylentää ja rauhottaa, niinkuin viisaat pytagorealaiset opettivat. Minä tarjoon teille tätä soittoa Violan lemmen muodossa."
"Mutta voinko olla varma siitä, että hän rakastaa minua?"
"Ei, taiteilija; hän ei teitä rakasta tällä hetkellä; hänen tunteensa ovat nyt toisessa. Mutta jos, niinkuin magnetti siirtää vaikutuksensa rautaan, — minä voisin siirtää teihin sen rakkauden, joka hänellä nyt on minua kohtaan — jos minä voisin saada häntä teissä näkemään unelmainsa ihanteen —"
"Onko sellainen lahja ihmisvoimissa antaa?"
"Minä sen tarjoon teille, jos rakkautenne on totinen ja uskonne hyveeseen ja omaan itseenne syvä ja puhdas. Muussa tapauksessa älkää luulko, että minä häntä vapauttaisin totuuden lumouksesta ja panisin harhaa ihailemaan?"
"Mutta jos", jatkoi Glyndon, "jos hän on kaikkea sitä, mitä sanotte, ja jos hän teitä rakastaa, niin kuinka voitte itseltänne riistää niin verrattoman aarteen?"
"Oi sinä ihmisen matala sydän!" huudahti Zanoni odottamattoman intohimoisesti, "niinkö vähän sinä käsität rakkautta, ettet tiedä sen uhraavan kaiken — itse lemmenkin — sen olennon onneksi, jota se rakastaa! Kuulkaa minua!" — ja Zanonin kasvot kävivät kalpeiksi — "kuulkaa minua! Minä painan tämän teihin, koska rakastan Violaa ja koska pelkään, että hänen kohtalonsa minun rinnallani ei tulisi olemaan niin hyvä kuin teidän rinnallanne. Ja miksikä niin on — älkää sitä kysykö, sillä minä en tule sitä kertomaan. Aika on lyhyt! Se vaatii teiltä vastausta eikä sitä voi toistaiseksi jättää. Ennen kolmannen päivän loppua tästä lukien, on kaikki valinta teiltä päättynyt."
"Mutta", sanoi Glyndon, yhäti epäluuloisena, "mutta miksikä tämä kiire?"
"Ihminen, te ette ansaitse häntä, koska kysytte noin. Kaikki, mitä minä tässä voin kertoa, olisi teidän jo pitänyt itsekin tietää. Tuo irstailija, tuo tahdonvoimainen vanhan Viscontin jälkeläinen, toisenlainen kuin te — päättäväinen ja varma rikoksissaankin — hän ei koskaan jätä aikomustaan kesken. Ainoastaan yksi himo hillitsee hänen lemmenviettiään: se on ahneus. Toisena päivänä sen jälkeen kuin hän oli yrittänyt Violaa siepata, hänen enonsa, kardinaali, jolta hän odottaa perinnöksi maata ja kultaa, lähetti häntä hakemaan ja kielsi häntä kunniattomin aikein ahdistamasta sitä tyttöä, jota kardinaali oli lapsuudesta asti suojellut ja auttanut, ja uhkasi muuten tehdä tyhjäksi kaikki entiset lupauksensa. Siinä syy, miksi hän nyttemmin on lakannut Violaa kiusaamasta. Meidän täällä puhuessamme poistuu tämä syy. Kun kello ehtii keskipäivän tienoille, ei kardinaalia ole enää elävitten mailla. Juuri tällä hetkellä sinun ystäväsi, Jean Nicot, on prinssi di ——:n luona —"
"Hänkö! ja miksikä?"