"Ja kuitenkin", sanoi Zanoni, "jos minä sanoisin, että voisin sinut vihkiä sen magian salaisuuksiin, jota koko nykymaailman filosofia kohtelee utukuvana tai petoksena — jos minä lupaisin opettaa sinua komentamaan ilman ja meren olentoja ja kokoomaan rikkauksia helpommin kuin lapsi kokoilee rannan kiviä, jos minä käsiisi uskoisin niiden yrttien ytimen, jotka pidentävät elämän ajasta aikaan, ja ilmaisisin sen voiman salaisuuden, jolla voidaan kaikkia vaaroja uhmata ja kaikki väkivalta voittaa ja masentaa joka ihminen, niinkuin käärme katseellaan lumoo linnun; jos minä sanoisin, että tämä kaikki on minun vallassani ja minun annettavissani, silloin varmaan kuuntelisit minua ja tottelisit epäilyksittä!"
"Se on totta, ja tämän voin selittää ainoastaan lapsuuteni hämärillä muistoilla — ja perhetarinoilla, jotka puhuvat —"
"Esi-isästäsi, joka tieteen elpymiskautena etsi Apolloniuksen ja
Paracelsuksen salaisuuksia."
"Mitä!" huudahti Glyndon ällistyneenä "te tunnette niin hyvin näitä hämäräperäisiä sukumuistoja?"
"Sille, joka pyrkii tietämään, ei pitäisi olla tuntematon halvinkaan totuudentutkija, joka on elänyt. Sinä kysyt, miksi minä olen tällaisella osanotolla sekottunut kohtaloosi. Tuossa on yksi syy, jota en ollut vielä sinulle kertonut. On olemassa Veljeskunta, jonka säännöistä ja mysterioista tarkimmatkin oppineet ovat tuiki tietämättömiä. Sen sääntöjen mukaan kaikki jäsenet ovat velvolliset varottamaan, auttamaan ja johdattamaan kaukaisintakin jälkeläistä niistä miehistä, jotka Veljeskunnan mysterioissa ovat työskennelleet, vaikkapa turhaan, niinkuin sinunkin esi-isäsi. Me olemme velvotetut neuvomaan heille heidän menestystään, jopa enemmänkin — jos he meitä siihen käskevät, täytyy meidän ottaa heidät oppilaiksi. Minä olen tämän vanhan ja ikimuistoisen veljistön jälkeläinen. Siksipä olin alusta pitäin sinuun sidottu. Tämä kenties myöskin itsetiedottomasti veti sinua, Veljeskuntamme poikaa, minuun."
"Jos niin on, käsken minä sinua, niiden lakien nimessä, joita sinä tottelet, ottamaan minua oppilaaksesi!"
"Mitä sinä pyydät?" huudahti Zanoni kiivaasti. "Opi ensin tietämään ehdot. Ei kellään kokelaalla saa olla valmistuessaan vihkimykseen yhtäkään halua tai sidettä, joka hänet kahlehtii maahan. Hänen täytyy olla vapaa naisen lemmestä, vapaa ahneudesta ja kunnianhimosta, vapaa itse taiteenkin unelmista ja maallisen maineen toivosta. Ensimäinen uhraus, joka sinun tulee tehdä, on — Viola. Ja minkä vuoksi? Käydäksesi tulikoetukseen, jota vain kaikkein suurin uskallus voi katsoa silmiin ja jonka läpi ainoastaan ihan eetterimäiset luonnot voivat kulkea. Sinä olet kypsymätön siihen tieteeseen, joka on tehnyt minut ja monet muut sellaisiksi kuin me olemme tai olemme olleet, sillä sinun koko luontosi on yhtä pelkoa!"
"Pelkoa!" huusi Glyndon, harmista punastuen ja nousten suoraksi seisomaan.
"Pelkoa! ja pelkoa pahinta — maailman mielipiteen pelkoa. Nicotin ja Mervalen tapaisten ihmisten pelkoa, omien jaloimpienkin halujesi pelkoa, omien voimiesi pelkoa, kun nerosi uljaimmin tahtoisi luoda, pelkoa, ettei hyve ole ikuisesti kestävä, pelkoa, ettei Jumala elä taivaassa, maata valvoen, pelkoa, pikkuihmisten pelkoa — sitä pelkoa eivät konsanaan suuret tunne."
Näin sanoen Zanoni äkkiä nousi ja lähti, jättäen taiteilijan nöyryytetyksi, ällistyneeksi eikä sittenkään vakuutetuksi. Hän jäi nyt yksin ajatustensa seuraan, kunnes kellonlyönti hänet havahutti. Silloin hän samalla muisti Zanonin ennustuksen kardinaalin kuolemasta ja hänet valtasi kiihkeä halu saada tietää asianlaidan. Hän syöksyi pitkin katuja ja saapui kardinaalin palatsille. Viisi minuuttia ennen kahtatoista oli hänen Ylhäisyytensä siirtynyt manalle tuntiakaan sairastamatta.