Ah, suloinen ja suruinen oli seuraava aamu, jolloin sinä varottelit minua kohtalostani. Nyt olen orpo — mitä on elämässä minulla ajateltavaa, mitä uneksittavaa muuta kuin sinua!
Kuinka hellästi sinä minua nuhtelit siitä, että ajatuksissani sinua kohtaan niin julman vääryyden tein! Eipä tarvinnut minun säikähtää, vaikka sinä katselit ajatuksiani niinkuin auringonsäde yksinäistä puuta, johon sinä kerran minua vertasit. Niinkuin tuo puu minäkin taistelin, kamppailin valoa kohti ja valohon pääsin. Minulle puhutaan rakkaudesta ja koko näyttämöelämä on rakkaudesta huulilla puhumista. Ei, sanon sen yhä uudestaan, minä tiedän, ettei sitä samaa ole se rakkaus, jota minä tunnen sinua kohtaan — siinä ei ole intohimoa, se on vain ajatus. Minä en pyydä vastarakkautta. Minä en nurise, vaikka sinun sanasi ovat ankaria ja katseesi kylmä. En kysy, onko minulla kilpailijoita, en huokaillen halaja olla kaunis sinun silmissäsi. Minun henkeni tahtoisi yhtyä sinun henkeesi. Minä antaisin maailman aarteita, jos saisin tietää sen hetken, jolloin katseesi kohoaa tähtiä kohti — jolloin sydämesi tyhjentyy rukoukseen, vaikkapa valtameret välillämme pauhaisivat. Minulle puhutaan, että sinä olet kauniimpi kuin ihanimmat marmorikuvat, mutta minä en koskaan ole uskaltanut kiinteästi katsoa sinua silmiin, jotta muistossani voisin sua verrata muihin. Ainoastaan silmäsi ja lempeä, tyyni hymyilysi seuraa minua aina; niin myös kun kuuta katson, ei sydämeeni tule muuta kuin sen äänetön valo.
* * * * *
Usein tyyneellä säällä olen kuulevinani isäni soiton säveleitä, usein, vaikka ne jo kauan sitten hautaan vaikenivat, ovat ne herättäneet minua yön unesta. Ennenkuin sinä tulet luokseni, olen kuulevinani sävelten tervehtivän sinun lähestymistäsi. Minä olen kuulevinani niiden valittelevan ja huokailevan, kun minä itseeni takaisin vaivun sinun lähtiessäsi luotani. Sinä olet tuon soiton luontoa — sen henki ja haltija. Isäni mahtoi aavistuksin tuntea sinut ja sinun synnyinseutusi, kun tuulet humisevat hänen soittoonsa vastaukseksi ja maailma päätteli häntä hulluksi! Minä kuulen tässä, missä istun, meren kaukaista pauhua. Pauhatkaa siunatut aallot iloisesti aamutuulessa — niin minun sydämeni sykkii siinä valossa ja virkeydessä, joka sinua ajatellessa mieleen syntyy.
Usein lapsuudessani olen miettinyt ja kysellyt, miksikä olen syntynyt, ja sieluni vastasi sydäntäni ja sanoi: — 'Sinä synnyit kunnioittamaan!' Niin kyllä, siitäpä tiedän, miksi varsinainen maailma aina on tuntunut minusta niin valheelliselta ja kylmältä. Minä tiedän, miksi näyttämön maailma niin lumosi ja häikäisi minua. Tiedän, miksikä oli niin suloista istua erikseen ja koko sielullani katsella etäistä taivasta. Luontoni ei ole luotu tätä elämää varten, vaikka se muista näyttääkin niin onnekkaalta. Sen ainainen puute on, että sen edessä on ylevämpi kuva kuin se itse! Muukalainen, missähän korkeassa maailmassa haudan yli tultuani minun sieluni hetkestä hetkeen saa Elämää ylistää saman lähteen partaalla kuin sinä.
* * * * *
Naapurini puutarhassa on pieni suihkukaivo. Minä seisoin sen vieressä aamulla varhain. Kuinka kiivaasti vesi suihkusi ylös auringonsäteihin! Ja silloin ajattelin, että saisin nähdä sinut taas tänä päivänä, ja sydämeni sykähti vastaukseksi siihen päivänkoittoon, jonka sinä minulle mukanasi tuot.
* * * * *
Minä olen nähnyt, minä olen kuunnellut sinua taasenkin. Kuinka rohkeaksi olen tullutkaan! Annoin lapsekasten ajatusteni juosta ja kerroin muistojani, ikäänkuin olisin sinua lapsesta asti tuntenut. Äkkiä minut valtasi ajatus uskalluksestani. Pysähdyin ja etsin arasti sinun silmiäsi.
"No, ja kun huomasit, ettei satakieli tahtonutkaan laulaa?"