"Ah", sanoin minä, "mitä sinua liikuttaa tämä kertomus lapsensydämestä?"
"Viola", vastasit sinä, tuolla äänellä, joka on niin selittämättömän tyyni ja totinen: "Viola, lapsensydämen pimeys on usein ainoastaan tähden varjoa. Jatka puhettasi! Ja satakielesi, kun se otettiin kiinni ja pantiin häkkiin, ei tahtonutkaan laulaa."
"Ja minä kannoin häkin tuonne, viinilehvien joukkoon ja otin kanteleeni ja puhuin sille sävelillä, sillä minä ajattelin, että soitto oli sen äidinkieltä ja että se ymmärtäisi minun koettavan sitä lohdutella."
"Niin", sanoit sinä. "Ja viimein se vastasi sinulle, mutta ei laululla vaan lyhyellä terävällä kirkaisulla, niin surullisella, että kätesi putosivat alas kanteleelle ja kyyneleet tulvivat silmistäsi. Silloin sinä hiljaa avasit häkin ja satakieli lensi tuohon pensaikkoon ja sinä kuulit lehtien rasahtelevan, ja kun kuutamossa katsoit sinne, näit, että se oli löytänyt kumppaninsa. Ja sitten se oksaltaan lauloi sinulle pitkän, riemuisan kiitoslaulun. Ja miettiessäsi sinä tunsit, ettei kuutamo tai viinistön lehvät antaneet linnulle säveleiden aihetta vaan että laulun salaisuus oli rakastetun läsnäolo. Näin sanoit.
"Kuinka sinä tunsit tuon lapsuusajan ajatukset paremmin kuin minä itsekään! Kuinka minun vähäpätöinen elämäni pikkutapauksineen on niin kummasti tuttu sinulle, vaalea muukalainen! Minä kummastelen — mutt'en enää uskalla sinua pelätä!"
* * * * *
Kerran minua masensi ajatus hänestä. Niinkuin lapsi kuuhun kaipaa, niin oli koko olemuksessani hämärä ikävä johonkin saavuttamattomaan. Nyt tuntuu minusta, niinkuin sinua ajatteleminen kirvottaisi hengestäni jokaisen kahleen. Minä liitelen valomeressä eikä mikään tunnu siivilleni liian korkealta eikä silmilleni liian kirkkaalta. Tietämättömyyteni se pani minut sinua pelkäämään. Mutta sinun ympärilläsi asuu ikäänkuin ilmapiirinä kirjoissa löytymätön tieto. Kuinka vähän olen minä lukenut, kuinka vähän opiskellut! Kuitenkin, kun sinä olet sivullani, tuntuu kuin peite olisi poistettu koko luonnon kasvoilta. Minä hätkähdän katsoessani kirjottamiani sanoja; ne eivät tunnu minusta tulleilta vaan ovat jotakin muuta kieltä, jota sinä olet sydämelleni opettanut ja jota käteni nopeasti piirtelee paperille niinkuin sanelun jälkeen. Joskus kun kirjotan tai ajattelen voisin kuvitella kuulevani keveitä siivenlyöntejä ympärilläni ja näkeväni himmeitä kauniita muotoja liitelevän edessäni ja hymyilevän haihtuessaan ilmaan. Nyt ei tule enää luokseni rauhattomia ja pelottavia unia nukkuissani, mutta yö- ja päiväelämä tuntuvat nyt molemmat jatkuvalta unennäöltä. Unessani minä käyskelen kanssasi, ei maisia polkuja pitkin vaan kautta ilmojen — ja se ilma on kuin soittoa — ylöspäin, ylöspäin sieluni nousee kanteloisen soiton siivillä! Ennenkuin sinut opin tuntemaan, olin maan orja. Sinä olet antanut minulle koko maailman vapauden! Ennen elin elämää — nyt tuntuu kuin olisin alkanut elämään iankaikkisuutta!
* * * * *
Ennen, kun minun piti näyttämöllä esiintyä, tykytti sydämeni kahta kovemmasti. Minä vapisin astuessani yleisön eteen, jonka henkäisystä riippui maine tai häpeä, mutta nyt en heitä pelkää. Minä en heitä näe, en kuule enkä välitä heistä. Tiedän että ääneni on oleva soittoa, sillä minä sinulle lausun hymniä. Sinä et tule koskaan teatteriin eikä sekään minua sureta. Sinä olet liian pyhä esiintyäksesi yhtenä osana tavallisesta maailmasta ja minä olen iloinen siitä, ettet ole läsnä silloin kuin joukolla on oikeus minua arvostella.
* * * * *