Zanoni: Yli-ihmisen elämäntarina

by Baron Edward Bulwer Lytton Lytton

Tuo mies ei ansaitse Violaa — sen tiedän. Mutta hänen — Glyndonin — luonnossa on hyvyyden ja suuruuden siemeniä, jos vaan maallisen turhamaisuuden ja pelokkuuden rikkaruohot eivät niitä tukahuttaisi kasvamasta. Jos Viola olisi hänen ja minä näin olisin istuttanut toiseen maaperään sen lemmen, joka katsettani himmentää ja voimaani lamauttaa, niin voisin näkymättömänä, tuntemattomana valvoa hänen kohtaloaan ja salaisesti ohjata hänen tekojaan ja auttaa Violan menestystä miehen menestyksen kautta. Mutta aika kiitää! Ympärillä olevien usvien kautta näen Violaa mustien vaarojen ahdistavan. Ei muuta valintaa kuin pako — ei pelastusta muuta kuin minun tai tuon miehen keralla. Minun kanssani! — hurmaava ajatus — mutta kauhistuttava varmuus. Minun kanssani! Mejnour, voitko ihmetellä, että minä tahtoisin hänet pelastaa joutumasta minulle? Hetkinen aikakausien elämässä — kupla rannattomalla meren selällä. Mitä muuta voi minulle olla ihmislempi? Ja tuossa Violan erinomaisessa luonnossa — joka on puhtaampi, henkisempi nuorine tunteineen kuin mitä koskaan ennen lukemattomat sydänten kirjat, polvesta polveen, ovat minun katseelleni näyttäneet — siinä on syvälläpiilevä varotus välttämätöntä onnettomuutta vastaan. Sinä arvokas ja nuhteeton hierofanti — sinä joka olet koettanut kääntää meidän veljeskuntamme puoleen jokaista henkeä, joka on näyttänyt uljaalta ja suurelta — sinäkin tiedät kauheasta kokemuksesta, kuinka turha toivo on saada pelkoa haihdutetuksi naisen sydämestä. Minun elämäni olisi Violalle täydellinen ihme. Ja jos minä toiselta puolen koettaisin ohjata hänen tietään kautta kauhun seutujen totiseen valoon, niin ajattele Kynnyksen Vartijaa ja vapise niinkuin minäkin, pelottavan uhkapelin edessä! Minä olen koettanut täyttää englantilaisen itsetuntoa hänen taiteensa todellisella kunnialla, mutta hänen esi-isänsä levoton henki näyttää vieläkin kuiskailevan ja vetävän häntä sellaiseen piiriin, missä se itse joutui eksyksiin. Ihmisen isiltään saamassa perinnössä piilee mysterio. Omituiset sielun ominaisuudet, niinkuin ruumiin taudit, pysyvät kätkettyinä sukupolvissa ja heräävät eloon jossakin kaukaisessa jälkeläisessä, uhmaten kaikkia ihmisten neuvoja. Tule minun luokseni yksinäisestä olinpaikastasi Rooman raunioissa. Minä ikävöin elävää kumppania — yhtä, joka myöskin ennen vanhaan itse tunsi lempeä ja mustasukkaisuutta. Minä olen koettanut päästä yhteyteen Adonain kanssa, mutta hänen olemuksensa, joka kerran innosti taivaalliseen tiedonjanoon ja levolliseen Kaitselmuksen uskoon, nyt ainoastaan hämmentää minua. Siitä korkeudesta, mistä pyrin tutkimaan tulevaisten asioitten varjoja, siitä nyt näen vihan ja koston sekavia kuvia. Minusta tuntuu kuin näkisin kammottavan lopun entiselle ihmeelliselle elämälleni — tuntuu kuin vuosisataisen ihanne-elämän jälkeen minun tieni kulkisi ainemaailman hurjimpaan myrskynpyörteeseen. Missä ennen aukeni tähtien tie, siellä nyt irvistää mestauslava — ja näen paksuja verivirtoja niinkuin teurastimossa. Ja kaikkein kummallisinta: yksi olento, oikea perikuva tavallisten ihmisten väärästä ihanteesta — ilettävä irvikuva kauneuden taiteesta ja täydellisyyteen pyrkimyksestä — sellainen vainoo aina minua, ennustaen hämärillä pilvikuvilla tulevaa kohtaloa. Himmeä mestauslava seisoo kammottavana, vismaa ja hurmetta valuvana. Tule kaukainen ystäväni, minuun nähden ainakaan ei ole viisautesi tehnyt loppua ihmistunteistasi. Meidän juhlallisen veljistömme sääntöjen mukaan, vaikka me nyt olemme niin monien ylpeitten pyrkijöitten ainoita jälkeläisiä, olet sinäkin velvollinen varottamaan niiden lapsia, jotka sinun johdollasi etsivät vihkimystä muinaisaikojen suuriin salaisuuksiin. Uljaan Viscontin, joka kerran oli sinun oppilaasi, yksi pojanpoika on tämän kauniin tytön ahdistaja. Himon ja murhan ajatuksilla hän kaivaa omaa hautaansa; sinä ehkä vielä voisit pelastaa häntä tuomiostaan. Ja minäkin saman lupauksen kautta olen salaperäisesti velvollinen tottelemaan yhtä viattomampaa henkilöä, jos hän niin tahtoo, koska hänkin polveutuu jalosta, mutta epäonnistuneesta tutkijasta. Jos hän hylkää minun neuvoni ja pitää lupauksestani kiinni, niin sinä, Mejnour, saat uuden oppilaan. Varo, ettei siitä tule uusi uhri! Tule minun luokseni! Tämä kirje saapuu nopeasti sinulle. Vastaa siihen sellaisella kädenpuristuksella, johon minäkin uskallan vastata.

VIII LUKU.

"Haavotettu susi mahtoi minut tuntea ja kääntyi kita verisenä minuun."

Aminta, IV, I.

Napolissa kunnioitetaan Virgiliuksen hautaa, joka on Posilipon luolan suulla, ei ainoastaan runoilijan muiston vuoksi vaan sitä ympäröi maagikon maine. Puhutaan, että hän tai'allaan olisi vuoreen kovertanut luolan ja että vieläkin siellä liikkuvat ne henget, jotka hän nostatti luolaa rakentamaan. Tämä paikka, joka oli ihan lähellä Violan kotia, oli usein vetänyt luokseen hänen askeleensa. Violan lempihuveja oli haaveillen katsella luolan hämäriä syvänteitä tai nousta ylös hautakummulle ja sieltä katsella kääpiömuotoja, jotka levottomina näyttivät ryömivän niinkuin pikkuelukat pitkin alhaalla mutkittelevia teitä. Nytkin hän päivällishetkenä oli ajatuksissaan käyden kääntynyt sinne. Hän asteli kapeata polkua, kulki ohi viinitarhojen, jotka ikäänkuin kalliossa riippuvat kiinni, ja saapui korkealle paikalle, missä sammaleet ja pensaat rehevimpinä versovat ja missä uskotaan olevan suuren runoilijan lepopaikka. Kaukana kajasti S:t Elmon korkea linnotus, joka uhkaavana seisoi kimmeltelevien kirkontornien takana. Sireenin järvi lepäsi kirkkaansinisenä ja Vesuviuksen harmaa savupatsas nousi ylös pilvettömälle taivaalle. Liikkumattomana äkkijyrkän partaalla Viola katseli eloisaa ja ihanaa maailmaa, joka alhaalla levisi; ja Vesuviuksen synkkä savu viehätti häntä vielä enemmän kuin kirjavat puutarhat siellä täällä tai kaunis Kaprea keskellä hymyilevää merenulappaa. Viola ei ollut huomannut, että hänen jälessään seurasi askeleita, ja hän säikähti kuullessaan äänen lähellään. Niin äkkinäinen oli ilmestys, joka ryysyisenä astui esiin pensaikosta, ja niin merkillisesti se outona ja rumana soveltui ympäröivään vuoriluontoon ja paikan kummittelumuistoihin, että Viola kovasti kalpeni ja päästi huudahduksen.

"Hiljaa, kaunis vapisija! — älä pelästy minun kasvojani", sanoi mies vähän katkerasti. "Kolmen kuukauden naimisen jälkeen ei ole mitään eroa rumuuden ja kauneuden välillä. Tottumus on suuri tasottaja. Minä olin tulemaisillani teidän taloonne, kun näin teidän lähtevän kotoanne. Sentähden, koska minulla on tärkeitä asioita puhuttavana, uskalsin seurata askeleitanne. Nimeni on Jean Nicot, joka jo tunnetaan etevän ranskalaisen maalarin nimenä. Maalauksen taide ja soiton taide ovat läheisessä yhteydessä keskenään ja näyttämö on alttari, joka yhdistää molemmat."

Miehen puheessa oli jotakin suoraa ja ujoksumatonta, mikä oli omiansa karkottamaan hänen ulkonäkönsä aiheuttaman pelon. Hän oli puhuessaan istuutunut kivelle ja jatkoi, katsoen Violaa lujasti silmiin;

"Te olette sangen kaunis, Viola Pisani, enkä minä ihmettele, että teillä on lukuisasti ihailijoita. Jos minä rohkenen yhtyä heidän joukkoonsa, niin teen sen sillä perusteella, että minä yksin rakastan sinua rehellisesti ja kosin sinua suoraan. Ei, älä katso minua niin harmistuneesti! Kuuntelehan! Onko prinssi di —— koskaan puhunut sinulle naimisiin menosta? — taikka kaunis petturi Zanoni? — tai nuori sinisilmäinen englantilainen Clarence Glyndon? Mutta mitä minä sinulle tarjoon? Naimista, kotia, turvaa, hyvää mainetta! Ja nämä kestävät silloin vielä, kun suora vartalo käy kumaraksi ja kirkkaat silmät hämäriksi. Mitä nyt sanot?" ja hän tavotteli Violan kättä.

Viola väistyili häntä ja kääntyi vaieten pois lähteäkseen. Mies nousi ja asettui hänen tielleen.

"Näyttelijätär, teidän täytyy kuulla minua! Tiedättekö, mitä tämä näyttelijän toimi on ennakkoluuloisten silmissä — eli ihmisten yleisen mielipiteen mukaan? Se on olla prinsessa näyttämöllä ja hylkiö päivällä. Ei kukaan usko teidän hyveeseenne, ei kukaan luota teidän lupauksiinne. Te olette nukke, jota he suvaitsevat helyillä koristella huviksensa, mutta te ette ole heidän rakkautensa epäjumala. Onko loistava ura teitä niin häikäissyt, ettette kaipaakaan turvallisuutta ja hyvää nimeä? Ehkä olette erilainen kuin miltä näytätte. Ehkä nauratte noille halventaville ennakkoluuloille ja käytätte niitä eduksenne aivan mukavasti. Puhukaa suoraan minulle; minullakaan ei ole näitä ennakkoluuloja. Suloinen neito, minä olen varma, että me voisimme sopia. Kuulkaahan, tuo prinssi di ——, minulla on häneltä sanoma. Kerronko sen?"