Ei koskaan ollut Viola tuntenut mitä hän nyt tunsi. Ei koskaan ollut hän niin selvästi nähnyt, mitä kaikkia vaaroja johtui hänen avuttomasta tilastaan ja arkaluontoisesta ammatistaan. Nicot jatkoi:
"Zanoni ainoastaan tahtoisi huvitella itseään sinun turhamielisyydelläsi; Glyndon halveksisi itseään, jos hän sinulle tarjoisi oman nimensä, mutta prinssi di —— on tosissaan ja hän on rikas. Kuuntele!"
Ja Nicot lähenteli huuliaan ja kuiskasi lauseen, jota Viola ei sallinut hänen lopettaa. Tyttö riuhtautui hänen käsistään sanomattoman inhon ilmeellä. Nicot pyrkiessään saamaan jälleen kiinni hänen käsivarrestaan, kadotti jalansijansa ja putosi alas kalliolta, joka repi ja loukkasi häntä, kunnes pinjapensas hänet pelasti putoamasta alhaalla ammottavaan syvyyteen. Viola kuuli hänen vihan ja tuskan huutonsa juostessaan alas polkua myöten ja kääntymättä katsomaankaan taakseen saapui hän kotiinsa. Portilla seisoi Glyndon, keskustellen Gionettan kanssa. Viola riensi heidän ohitsensa, syöksyi sisään ja vaipui lattialle purskahtaen äänekkääseen itkuun.
Glyndon oli hämmästyneenä seurannut häntä ja koetti nyt turhaan lohduttaa ja tyynnyttää. Viola ei vastannut kysymyksiin, eikä näyttänyt kuulevankaan hänen rakkauden vakuutuksiaan, kunnes äkkiä hänen mieleensä tunkeutui Nicotin pelottava kuvaus maailman tuomiosta sitä virkaa kohtaan, jota hän lapsekkaissa mietteissään ennen oli pitänyt ainoastaan soiton ja kauneuden palveluksena. Hän nosti kasvonsa käsistään, katsoi vakavasti englantilaista silmiin ja sanoi: "sinä petollinen, puhutko minulle rakkaudesta?"
"Kunniani kautta, minulta puuttuu sanoja kertoakseni, kuinka sinua rakastan."
"Tahdotko antaa minulle kotisi — nimesi? Pyydätkö minua vaimoksesi?" Ja jos Glyndon sillä hetkellä olisi vastannut niinkuin hänen parempi itsensä neuvoi, niin ehkä siinä mielentilan myllerryksessä, jonka Nicotin sanat olivat aikaansaaneet, nyt kun Viola piti halpana omaa itseään ja oli korkeista haaveistaan sairas, tulevaisuudesta toivoton ja koko ihanteestaan epätietoinen — ehkä, sanon, Glyndon olisi voinut palauttaa hänen itsetuntonsa ja voittaa hänen luottamuksensa ja viimein saavuttaa hänen rakkautensa. Mutta hänen paremman luontonsa äänestä huolimatta heräsi tuosta äkkinäisestä kysymyksestä kaikki epäilykset, jotka olivat hänen sielunsa todelliset viholliset, niinkuin Zanoni aivan oikein oli lausunut. Pitikö hänen noin äkkiä kietoutua paulaan, jonka pettäjät kenties olivat virittäneet hänen herkkäuskoisuutensa tielle? Ehkä Viola oli opetettu käyttämään hyväkseen tilaisuutta ja pakottamaan esille tunnustuksen, jota järki sitten panisi katumaan? Ehkä taitava näyttelijätär toisteli ennalta valmistettuja sanoja? Hän käänsi päänsä, kun nämä ajatukset, maailman lapset, tulivat hänen mieleensä, sillä hän luuli todellakin kuulevansa Mervalen ivallista naurua ulkoa. Eikä hän siinä erehtynyt. Mervale oli kynnyksellä ja Gionetta oli kertonut hänen ystävänsä olevan sisällä. Kuka ei tuntisi maailman naurun vaikutusta? Mervale oli maailman personallinen ilmennys. Koko maailman iva ilkkui hänen kauttaan. Glyndon empi ja vetäytyi taaksepäin. Violan hartaat, kärsimättömät silmät seurasivat häntä. Viimein hän sopersi: "Eiväthän kaikki sinun asemassasi, kaunis Viola, vaadi naimista ainoana rakkauden ehtona?" Oi katkera kysymys! Oi myrkytetty pisto! Hän katui sanojaan seuraavassa tuokiossa. Häneen iski järjen ja omantunnon moite. Hän näki Violan ikäänkuin vaipuvan kokoon hänen julmien sanojensa vaikutuksesta. Hän näki punan tulevan ja menevän, jättäen väräjävät huulet marmorinvärisiksi. Ja sitten surullisella, lempeällä katseella, joka pikemmin oli itse-sääliä kuin nuhtelua, Viola painoi käsiään rintaansa vastaan ja sanoi:
"Hän oli oikeassa! Suokaa minulle anteeksi, englantilainen, minä näen nyt todella, että olen halveksittava hylkiö."
"Kuule minua! Minä otan sanani takaisin. Viola, Viola, sinun täytyy antaa anteeksi!"
Mutta Viola viittasi häntä poistumaan ja hiipi ulos huoneesta surullisesti hymyillen eikä Glyndon uskaltanut häntä pidättää.