Iltarusko oli syttynyt ruusuiselle taivaanrannalle heidän saapuessaan Resinaan. Tänne he jättivät hevosensa, vuokrasivat muuleja ja ottivat oppaan. Mitä tummempana taivas kajasti, sitä kirkkaampana paloi vuorituli. Puroina ja pyörteinä virtasi palava laava alas rinteitä pitkin ja englantilaiset alkoivat ylemmälle noustessaan tuntea tuota juhlallista vakavuutta ja kammon tunnetta, joka ikäänkuin ainaisena ilmapiirinä ympäröi tasankojen jättiläistä, muinaisen Haadeksen valtiasta.[39]
Oli jo yö, kun he jättivät muulit ja jalan jatkoivat matkaansa oppaan saattamana ja erään talonpojan, joka kantoi suurta soihtua. Opas oli puhelias mies, niinkuin useimmat hänen maamiehensä ja varsinkin oppaat. Mervalekin oli vilkkaalla tuulella ja käytti tilaisuutta hyväkseen saadakseen kaikenmoisia hauskoja tietoja.
"Ah, teidän korkeutenne", sanoi opas, "englantilaisilla on kova halu nousta tulivuorelle. Pitkä elämä heille! he tuovat meille paljon rahaa. Jos me olisimme napolilaisista riippuvia, niin pian kuolisimme nälkään."
"Niin, he eivät ole uteliaita", sanoi Mervale. "Muistatko, Glyndon, kuinka halveksivasti kreivi sanoi meille: 'Te menette kai Vesuviukselle, sen arvaan; minä en ole koskaan siellä ollut, ja miksi menisinkään? Saada kokea kylmää, nälkää, väsymystä, vaaraa — ja kaikki sitä varten että saataisiin katsella tulta, joka yhtä hyvin näkyy takassa kuin vuorella!' Ha, ha! Vanha veitikka oli oikeassa."
"Mutta, teidän korkeutenne", sanoi opas, "vielä kummempaa; muutamat herrat tahtovat nousta vuorelle ilman meidän apuamme. Minusta heidän kannattaisi pyörähtää sisään kraaterin aukosta."
"He ovat aika rohkeita, kun menevät yksin — sellaisia kai harvoin tavataan."
"Joskus niitä on ranskalaisten joukossa, signor. Mutta toissa yönä — en koskaan ole niin säikähtänyt — minä olin englantilaista seuraa saattamassa ja eräs neiti oli jättänyt vuorelle kirjan, johon hän oli piirustellut. Hän tarjosi minulle hyvän summan, jos kävisin sen noutamassa ja toisin sen hänelle Napoliin. Minä lähdin illalla ja löysin sen kyllä. Olin juuri palaamaisillani, kun näin olennon, joka näytti astuvan ulos itse kraaterista. Ilma oli niin myrkyllinen, etten voi käsittää, kuinka mikään ihminen sitä voi hengittää ja elää. Minä niin kauhistuin, että seisoin kun kivi, kunnes mies tuli kuumaa tuhkaa pitkin käyden ja seisoi edessäni silmästä silmään. Pyhä Maria, millainen pää!"
"Mitä, rumako?"
"Ei! — niin kaunis, niin pelottava! Siinä muodossa ei ollut mitään ihmismoista."
"Ja mitä sanoi tuo salamanteri?"