"Ei mitään. Se ei näyttänyt huomaavankaan minua, vaikka minä olin niin lähellä sitä kuin nyt teitä, vaan sen silmät näyttivät katsovan läpi ilman. Se kulki kiireesti minun ohitseni, käveli yli palavan laavavirran ja hävisi pian toiselle puolelle vuorta. Minä olin utelias ja uhkarohkea ja päätin koettaa, voisinko kestää sitä ilmaa, josta mies oli tullut. Mutta vaikken tullut kolmenkymmenen jalan päähänkään sitä paikkaa, missä hän ensiksi oli näkynyt, ajoi minun takaisin sauhu ja olin vähällä tukahtua. Cospetto! Siitä saakka olen sylkenyt verta!"
"Lyönpä vetoa, että kuvittelet tätä tulenhaltijaa Zanoniksi", kuiskasi
Mervale naurahtaen Glyndonille.
Pieni seurue oli nyt saapunut lähelle vuoren huippua ja sanomattoman mahtava näky oli heidän edessään. Aukosta nousi höyryä, tavattoman sankkaa, ja täytti toisen puolen taivasta; sen keskellä näkyi liekki, joka muodostui sangen kauniiksi. Sitä olisi voinut verrata suureen höyhentöyhtöön, joka varjosti vuoren päätä kallistuen alas sivuille. Sen värivivahdukset olivat ihmeen kauniita ja se liehui ja värisi niinkuin töyhtö sotilaan kypärissä. Liekkien hehku näkyi keltaisena loistona tummalla jylhällä maaperällä, missä he seisoivat ja loi lukemattomia erilaisia varjoja kallioihin ja halkeamiin. Karvas tulikiven katku vielä lisäsi paikan synkkää ja juhlallista tunnelmaa. Mutta jos vuorelta kääntyi näkymättömälle merelle päin, oli vastakohta ihmeellinen: taivas selkeä, tummansininen ja tähdet rauhalliset niinkuin jumalallisen rakkauden silmät. Oli ikäänkuin hyvän ja pahan vastakkaisten prinsiippien taistelu olisi avattu ihmissilmälle! Glyndon, taaskin intoilija, taaskin taiteilija, hurmautui ja vaipui hämäriin ja epämääräisiin tunteisiin, puoleksi mieluisiin, puoleksi tuskallisiin. Nojautuen ystävänsä olkapäähän hän katseli ympärilleen ja kuunteli kasvavalla kammolla maan järinää allansa, luonnonvoimien ääniä ja liikkeitä synkistä tutkimattomista syvyyksistä. Äkkiä niinkuin pommi suuri kivi singahti satoja jalkoja ilmaan kraaterin kidasta ja putosi hirmuisella jyräyksellä vähän alempana olevalle kalliolle, murskaten sen tuhansiksi sirpaleiksi, jotka lentelivät alas vuoren rinteitä myöten, kolisten ja rasahtaen. Yksi suurimpia kivenlohkoja putosi ihan englantilaisen ja oppaan välille, ei kolme jalkaakaan ensinmainitusta. Mervale päästi kauhun huudahduksen ja Glyndon seisoi väristen, henkeään pidätellen.
"Diavolo!" huusi opas. "Alas, teidän korkeutenne, tulkaa mukaan, meillä ei ole hetkeäkään menetettävänä: seuratkaa kintereillä!"
Näin sanoen opas ja talonpoika pakenivat niin nopeasti kuin saattoivat. Mervale oli valmiimpi pakoon kuin hänen ystävänsä ja Glyndon tuli viimeisenä, enemmän hämmentyneenä kuin pelästyneenä. Mutta eivät he olleet pitkällekään ehtineet, ennenkuin äkkiä kraaterista syöksyi hirmuinen savupatsas. Se seurasi heitä — se saavutti — se peitti heidät. Se sammutti kaiken valon. Täydellinen pimeys vallitsi ja siinä kuului vaan oppaan ääni jostakin kaukaa ja vielä kovemmin pauhasi tuuli ja maa jymähteli jalkojen alla. Glyndon pysähtyi. Hän oli joutunut erilleen ystävästään — erilleen oppaasta. Hän oli yksin — pimeyden ja kauhun vallassa. Synkkänä kulki savu edelleen, taas alkoi hämärästi näkyä aukosta nouseva tulitöyhtö ja sen liehuva heijastus valaisi vaarallista polkua. Glyndon malttoi mielensä ja riensi edelleen. Alempana hän kuuli Mervalen äänen, joka kutsui häntä, vaikkei enää miestä nähnyt. Ääni häntä opasti. Päästään sekavana ja hengästyneenä hän syöksyi eteenpäin, kun — oih! — kumeasti, kaameasti vyöryvä ääni kuului hänen korviinsa. Hän pysähtyi ja kääntyi katsomaan. Tuli oli rikkonut rajansa ja avannut itselleen tiehyeen vuoren halkeamiin. Laavavirta ajoi häntä takaa — nopeasti — nopeasti, ja yliluonnollisen vihollisen kuuma henkäys tuli yhä lähemmälle hänen kasvojansa! Hän kääntyi syrjään, hän kiipeili epätoivoisen ripeästi käsin ja jaloin ylös vuorensakaralle, joka oikealla käsin kohosi röhmyisestä kuivaneesta laavamassasta. Hehkuva virta vieri hänen sivuitseen ja alitseen ja sitten, tehden äkkinäisen kierroksen hänen olinpaikkansa ympärille se asettui leveänä ylipääsemättömänä tulisena sulkuna — hänen pakopaikkansa ja muun maailman välille. Siinä hän nyt seisoi, palaamasta estettynä, ilman muuta mahdollisuutta kuin kääntyä takaisin kraaterin aukolle päin ja sieltä käsin etsiä ilman oppaita ja tienviittoja jotakin uutta pakopolkua.
Hetkisen hänen rohkeutensa petti: hän kirkaisi epätoivoisesti sellaisella jännitetyllä kimakalla äänellä, joka ei kuulu kauaksi, huusi opasta ja Mervalea tulemaan avuksi.
Ei tullut vastausta ja englantilainen, joka näin jäi omaan varaansa, tunsi nyt oman tarmonsa nousevan vaaraa uhmaamaan. Hän kääntyi takaisin ja uskalsi lähestyä kraateria niin paljon kuin vaarallinen höyry salli. Sitten hän katseli alas, huolellisesti ja päättävästi, ja pani merkille polun, jolla hän toivoi voivansa välttää tuliselle laavavirralle joutumista. Nopeasti hän astui mutkikasta kuumaa tietään.
Noin 50 jalkaa oli hän kulkenut, kun hän äkkiä kääntyi; sanomaton, selittämätön kauhu, jota hän tähän asti ei ollut kokenut keskellä vaarojaankaan, valtasi hänet nyt. Joka jäsen värisi, lihakset eivät totelleet hänen tahtoaan ja hän tuntui olevan kuin halvauksen saanut tai ukkoseniskemä. Kauhu, niinkuin sanoin, oli selittämätön, sillä polku näytti selvältä ja turvalliselta. Tuli paloi kirkkaasti ylhäällä ja sivulla ja edessä tähdet tuikkivat toivoa. Ei mitään estettä näkynyt — ei mitään vaaraa ollut tällä kohdalla. Mutta ikäänkuin lumottuna hän seisoi maahannaulittuna — rinta kohoili ja raskaat hikihelmet pälyivät otsalla. Hänen silmänsä tuijottivat hurjina kuopistaan, sillä edessään, matkan päässä hänen katseensa edessä yhä selvempänä muodostui mahtava varjo, joka tuntui osaksi muistuttavan ihmismuotoa, mutta olevan mittaamattoman paljon suurempi kooltaan. Se oli hämärä, tumma, miltei kiinteyttä vailla; se kokonaan erosi ihmisen muodosta — ei hän tiennyt miten tai miksi — ei ainoastaan kooltaan vaan myöskin ulkopiirteiltään.
Tulivuoren hehku, joka ei tuntunut uskaltavan koskea tähän mahtavaan, kauhistuttavaan näkyyn, loi sitävastoin kirkkaasti ja varmasti valoaan toiseen olentoon, joka seisoi sen vieressä hiljaa ja liikkumatta. Juuri näiden kahden olennon vastakohta — ihmisen ja varjon — painoi katselijan mieleen eron ihmisen ja yli-ihmisen välillä. Ei muuta kuin yhden tuokion — ei täyttä silmänräpäystäkään — tämä näky ollut Glyndonille suotu. Uusi purkaus tulikivikäryistä savua, vieläpä rajumpi, vielä sankempi kuin edellinen, vieri yli vuoren, ja tämä purkaus tai hänen oma pelkonsa vaikutti, että Glyndon kerran kiivaasti henkäistyään tajuttomana vaipui maahan.