Muuta ei saatettu tehdä. Sääntöjen mukaan oli Déroulèden poistuttava. Hän ei saanut tehdä mitään pojan hyväksi, jonka hän tahtomattaan oli hengiltä saattanut.
Kukaan ei huomannut häntä sen enempää kuin ennenkään. Suuren Mestarin läsnäolon aiheuttama kauhistuttava hiljaisuus valtasi kaikki katselijat. Vain etäisimmästä nurkasta kuului kimakka ääni sanovan:
»Markiisi, lyön vetoa viidestäsadasta louisista. [Louis nyk. 20 frangin kultaraha. Suoment. huom.] Nousukas on oiva miekkailija.»
Miesryhmät hajosivat Déroulèden huoneesta poistuessa. Häntä seurasivat eversti ja herra de Quetarre, jotka olivat tukeneet häntä loppuun asti. He olivat molemmat vanhoja kokeneita sotureita, ritarillisia ja rohkeita, joten he kyllä kykenivät osoittamaan suosiotaan urhealle miehelle, jonka todistajina he juuri olivat olleet.
He kohtasivat huoneuston ovella lääkärin, jota oli kutsuttu sinne saapumaan ollakseen valmiina kaiken mahdollisen varalta.
Suuri mahdollisuus oli tapahtunut. Lääkärin oppi ei siihen riittänyt. Yläkerran komeasti valaistussa salissa hengitti herttua de Marnyn ainoa poika viimeisiä kertojaan, joll'aikaa Déroulède kietoen vaippansa tiukkaan ympärilleen harppasi pitkin askelin pimeää katua — aivan yksin.
II
Marnyn perheen päämies ei ollut siihen aikaan vielä täyttänyt seitsemääkymmentä vuotta. Mutta hän oli elänyt täysin siemauksin kaikki elämänsä tunnit ja minuutit aina siitä päivästä, jolloin Suuri monarkki oli ensi kerran nimittänyt hänet hovipojakseen hänen vielä ollessa kahdentoista vuotias, siihen hetkeen — noin kymmenen vuotta sitten — jolloin luonnon kova koura osui häneen huvitusten pyörteessä, kuihdutti hänet muutamassa hetkessä niinkuin vanhan tukevan tammen ja kiinnitti hänet — raajarikon, melkein tylsän ukon — sairastuoliin, josta hän poistui vain siirtyäkseen viimeiseen lepopaikkaansa.
Juliette oli siihen aikaan vielä pelkkä tytön huikale, vanhan miehen lapsi, hänen viimeisten onnellisten vuosiensa hemmoteltu lemmikki. Juliette oli perinyt surumielisyyden, joka oli ollut luonteenomaista hänen äidilleen, lempeälle naiselle, joka kärsivällisesti oli kestänyt paljon ja joka oli jättänyt perinnöksi viimeisen liikuttavan taakkansa — pienen tyttärensä — komealle, kauniille puolisolleen, jota hän oli kovasti rakastanut ja jolle hän oli paljon anteeksiantanut.
Kun herttua de Marny alkoi loistavan uransa viimeistä kauhistuttavaa vaihetta, kuolontapaista elämää, jota hän kyllästyneenä elää kituutti kymmenen vuotta haudan partaalle saakka, oli Juliette hänen ainoa ilonsa, hänen ainoa onnen välähdyksensä kiusallisten muistojen lomassa.