Kukaan ei juuri kiinnittänyt huomiotaan Déroulèdeen. Huoneen äärimäisessä kolkassa muutamat vanhanpuoleiset keikarit löivät vetoa riidan lopullisesta ratkaisusta.
Déroulède alkoi jo kuitenkin menettää malttiansa. Hänellä ei ollut huoneessa yhtään ystävää, ja sentähden hänen katseensa synkkeni myrskyä ennustavan pilven tavoin yhdenkään myötätuntoisen katselijan sitä huomaamatta.
»Herrat, pyytäisin että lopettaisimme ottelun», sanoi hän viimeinkin kovalla, kärsimättömällä äänellä. »Herra kreivi de Marny haluaa vielä opetusta, ja, jumaliste, sitä hän saakin! Huomio, herra kreivi!»
Väkijoukko peräytyi. Todistajat koettivat vielä kerran esiintyä kylmäverisinä, jota heidän tärkeä asemansa vaati. Hälinä lakkasi, kun miekat alkoivat kalskahdella.
Kaikki huomasivat, että ilveily alkoi vaihtua murhenäytelmäksi.
Ja kuitenkin näytti ensihetkestä, että Déroulède aikoi vain saada vastustajansa aseista ja opettaa häntä vielä kerran vähän ankarammin kuin viime kerralla. Olihan hän mainehikas miekkailija ja de Marny kiihtynyt, joten Déroulède oli alusta alkaen voiton puolella.
Kukaan ei voinut sanoa jälkeenpäin, miten se tapahtui. Epäilemättä oli pienen kreivin miekan heilutus käynyt yhä hurjemmaksi, ja hän osottautui uhkarohkeaksi heittäessään miekkansa vastustajansa rintaa kohti, kunnes hän viimeinkin hurjan varomattomasti silmänräpäyksessä näytti kirjaimellisesti sanoen heittäytyvän Déroulèden aseelle.
Déroulède yritti salaman nopein ranneliikkein välttää kuolettavaa iskua, mutta se tapahtui liian myöhään, ja valituksen huokauksetta jopa, melkein väristyksettä kaatui kreivi de Marny.
Miekka putosi hänen kädestään, ja Déroulède tarttuen poikaan otti itse hänet syliinsä.
Se oli tapahtunut niin nopeasti ja äkkiä, ettei kukaan ollut sitä edes todeksi huomannut, ennenkuin tapaus jo oli ohi, ja poika makasi suullaan maassa sininen silkkitakki veren tahrimana vastustajan nojatessa hänen ylitsensä.