Déroulède oli jo vetäytynyt syrjään. Ystävällisen ihmisen lempeän tahdikkaalla tavalla vältti hän katsomasta aseetonta vastustajaansa. Mutta Déroulèden ryhdissä oli jotakin, mikä näytti yhä ärsyttävän kreivin äärimmilleen kiihoittunutta tunteellisuutta.
»Herra, tämä ei ole lasten leikkiä, —» sanoi hän kiihkeästi. »Vaadin täyttä hyvitystä.»
»Ettekö olekaan tyytyväinen?» kysyi Déroulède. »Te olette ollut urhoollinen, olette taistellut valtiattarenne kunniaksi. Minä puolestani —»
»Teidän», huusi poika käheästi, »teidän on julkisesti anteeksipyydettävä jalosukuiselta ja siveältä naiselta, jota te olette häväissyt — nyt — heti — polvillanne».
»Kreivi, te olette hullu», vastasi Déroulède kylmästi. »Olen halukas pyytämään teiltä anteeksi, kömpelyyttäni —»
»Anteeksi — julkisesti — polvillanne —»
Poika oli käynyt yhä kiihkoisammaksi. Hän oli saanut kärsiä nöyryytyksen toisensa jälkeen. Hän oli hemmoteltu ja imarreltu poikanen, jota lapsuudesta saakka oli ylenpalttisesti syötetty. Viini oli noussut hänen päähänsä, raivoisan vihan kiihko oli himmentänyt hänen terveen arvostelukykynsä.
»Pelkuri!» huusi hän yhä uudestaan. Hänen todistajansa yrittivät sekaantua asiaan, mutta kuumeisen jännittyneesi! hän osoitti heidät tiehensä. Hän ei tahtonut kuunnella ketään eikä nähnyt muita kuin Adélen häpäisijän, joka kokosi naiselle uusia solvauksia kieltäytymällä julkisesti tunnustamasta hänen hyveitään.
De Marny vihasi Déroulèdea sillä hetkellä niin kovasti kuin, kuvitella saattaa. Déroulèden tyyneys, kohteliaisuus ja huomaavaisuus vain lisäsivät pojan suuttumusta ja häpeää.
Oli syntynyt yleinen hälinä. Omituinen kreivin suonissa kiehuva vihan kiukku näytti vallanneen kaikki. Useimmat nuoret miehet piirittivät de Marnyn koettaen rauhoittaa häntä. Markiisi de Villefranche sanoi asian kehittyvän aivan säännöistä poikkeavaksi.