Mutta hänen sanoistaan oli Juliette tullut entistäänkin kalpeammaksi. Hänen suuret, tummat silmänsä laajenivat kiintyessään Déroulèdeen niin jännittynein katsein, että jälkimäinen melkein hätkähti. Hän luuli Julietten pyörtyvän, luuli äskeisen mielenliikutuksen olleen hänen jännittyneille hermoilleen liikaa, ja tarttuen hänen käteensä hän veti tytön hellävaroen arkihuoneeseen.
Juliette vaipui tuolille perin raukeana ja uupuneena. Déroulède unohtaen vaaran, unohtaen maailman ja kaiken muun polvistui hänen jalkainsa juureen pitäen hänen kättään omassaan.
Juliette istui jäykkänä suuret silmänsä yhä kiinnitettyinä häneen. Ensin näytti kuin Déroulède ei olisi saanut kyllikseen tytön katselemisesta. Hänestä tuntui kuin hän ei olisi koskaan nähnyt Juliettea, joka oli ollut hänen kauneuden unelmansa siitä kohtalokkaasta iltapäivästä saakka, jolloin hän oli pitänyt tyttöä puolipyörtyneenä käsivarsillaan ja vetänyt hänet kattonsa suojaan.
Siitä hetkestä oli Déroulède palvonut häntä. Juliette oli tenhonnut hänet hienostuneisuudellaan, nuoruudellaan ja viattomuudellaan, joka voimakkaasti vaikuttaa tuntehikkaisiin ihmisiin.
Hän oli palvonut Juliettea yrittämättäkään ymmärtää häntä. Hän olisi pitänyt melkein pyhyyden häväistyksenä kurkistaa tytön sisäisen elämän salaisuuksiin, päästä selville hänen toisesta luonnostaan, joka ajoittain teki Julietten vaiteliaaksi, melkeinpä äreäksi ja joka heitti synkän varjon hänen nuorelle kauneudelleen.
Ja vaikka hänen rakkautensa Julietteen olikin yhä kiihtynyt, oli se silti pysynyt yhtäläisenä taivaan lahjana kuin tyttökin oli hänelle — kuolevaisen rakkautena pyhimykseen, Pyhän Fransiskuksen hurmaantuneena madonnan ihailuna.
Sir Percy Blakeney oli sanonut Déroulèdea idealistiksi. Sitä hän oli sanan täydessä merkityksessä, ja Julietteen olikin keskittynyt kaikki, mikä oli parasta hänen idealismissaan.
Ensi kertaa piti hän silloin Julietten kättä omassaan hetkistä kauemmin kuin sovinnaistapa olisi sallinut. Ensimäinen suudelma tytön sormenpäille oli saanut veren hurjasti syöksemään hänen sydämeensä. Mutta yhä hän vain palvoi häntä ja tuijotti häneen kuin jumalalliseen olentoon.
Istuen aivan suorana tuolilla antoi. Juliette Déroulèden kuumeisin ottein puristaa hänen pieniä kylmiä käsiään.
Kiihkeästi Déroulède halusi sulkea Julietten syliinsä, vetää hänet puoleensa ja tuntea hänen suomensa sykähtelevän omiaan vastaan. Oli kiduttavaa katsella Julietten kauneutta — pieniä, soikeita, lapsimaisia kasvoja, suuria silmiä, jotka ajoittain näyttivät sinisiltä, mutta sillä hetkellä kuvastivat syvää, määräämätöntä väriä niinkuin myrskyinen meri.