Makupala oli Juliette, ilmiantaja, ilmiannetun Déroulèden sijasta.
Mutta vieläkin hän hetki todisteita.
Muuttaen hiukan menettelytapaansa hän salli Déroulèden mennä tämän äidin luo arkihuoneeseen, ja itse hän lähti keittiöön etsimään Anne Mietä, jonka oli tullessaan nähnyt eteisessä. Siellä hän tapasi vanhan Pétronellenkin, jota saattoi mielin määrin peloitella, mutta jolta oli aivan mahdoton saada hyödyllisiä tietoja. Pétronelle oli liian tyhmä ollakseen vaarallinen ja Anne Mie oli liiaksi varuillaan.
Mutta epäillen, että ovela henkilö saattoi valita mahdottomimmatkin paikat vaarallisen omaisuuden kätköksi, tutki hän keittiön lattiasta kattoon saakka.
Arkihuoneessa koetti Déroulède parastaan tyynnyttääkseen äitiään, joka vuorostaan pakottautui olemaan rohkea yrittäen olla näyttämättä kyyneleitään, jotka todistivat hänen suurta pelkoaan poikansa puolesta. Päästyään sotilaista oli Déroulède heti kiiruhtanut takaisin kirjastoon, josta hän huomasi Julietten poistuneen ja kirjesalkunkin kadonneen. Tietämättä mitä ajatella, ja vavisten jumaloimansa naisen turvallisuutta ajatellessa mietti hän, etsiäkö tyttöä tämän omasta huoneesta vai muualtako. Samassa Juliette asteli häntä kohden porrassillalla.
Pyhimyskehä näytti ympäröivän tyttöä. Déroulèden mielestä hän ei ollut koskaan esiintynyt niin ihanana ja saavuttamattomana. Sisäinen ääni tuntui kuiskaavan hänelle, että Juliette oli sillä hetkellä hyvin kaukana hänestä, niinkuin olisi hän ollut toisen maapallon, henkimäisen kiertotähden asukas.
Nähdessään Déroulèden tulevan vastaansa, asetti Juliette sormen huulilleen ja kuiskasi:
»Hiljaa, hiljaa, paperit ovat hävitetyt, poltetut.»
»Ja minä olen teille pelastuksestani velkaa!»
Hän sanoi sen sielunsa syvyydestä, rajaton kiitollisuus täytti hänen sydämensä, ilo ja ylpeys siitä, että Juliette oli huolehtinut hänen pelastuksestaan.