»Juliette», mutisi hän vihdoinkin hänen sielunsa kiihkoisesti ensi suudelmaa pyytäessä.
Juliette näytti värähtelevän, hänen huulensa kalpenivat kylmeten, ja Déroulède aivan käsittämättä peloissaan ja ritarillisen nöyränä luuli tytön vastustavan hänen tulisuuttaan ja pelkäävän hänen intohimoaan, johon Julietten puhtaassa olennossa ei ollut vastakaikua Yksi ainoa sana oli lausuttu — vain hänen nimensä, voimakkaan miehen pyyntönä, miehen, jonka hänen rajaton rakkautensa oli viimeinkin voittanut — ja Juliette, haavoitettu tyttö parka, joka oli niin paljon rakastanut, niin kovasti rikkonut, vapisi ajatellessaan mitä olisi voinut tapahtua, ellei kohtalo olisi häntä pelastustyössä auttanut.
Häveten kiihtyneitä tunteitaan laski Déroulède tumman päänsä Julietten käsille, ja pakottautuen vieläkin kerran tyyneksi hän kunnioittavasti suuteli Julietten sormenpäitä.
Julietten katsahtaessa ylös näyttivät hänen piirteensä pehmenneiltä ja pari kyyneltä vieri hitaasti hänen kalpeita poskiaan pitkin.
»Suotteko, madonna, anteeksi?» pyysi hän ystävällisesti. »Minä olen vain ihminen, ja te olette ihmeen ihana. Ei, älkää vetäkö pois kätösiänne. Olen aivan tyyni nyt, ja tiedän kuinka enkeleille on puhuttava.»
Järki, oikeudentunto ja rehellisyys vaativat Juliettea sulkemaan korvansa rakkauden sanoilta, joita hänen pettämänsä mies lausui. Mutta kuka voi syyttää häntä hänen tarkatessaan suloisinta ääntä, jota rakastuneen naisen korva voi kuulla — rakastettunsa ääntä hänen ensi kertaa rakkauttansa tunnustaessaan.
Juliette istui kuunnellen Déroulèden hänelle kuiskaamia suloisia rakkaudensanoja, joiden lumoava salaisuus on ainoastaan voimakkaalla miehellä.
Hän istui kuunnellen koko ympäristön vaietessa. Huoneen toisessa päässä luki rouva Déroulède hiljaa rukouksiaan.
He olivat vain kahden järjettömän ihanassa ilmapiirissä, jonka ihminen on itselleen luonut — romantiikan maailmassa, joka on ihmeellisempi kuin taivas, ja sinne pääsevät vain ne, jotka ovat opetelleet rakkauden suloista oppia. Déroulède harhaili siellä mielin määrin. Hän oli luonut oman romantiikkansa, missä hän nöyränä palvojana vietti elämäänsä madonnansa palveluksessa.
Juliettekin unohti maailman, unohti todellisuuden, valansa, rikoksensa ja sen rangaistuksen. Hän alkoi ajatella kuinka hyvä oli elää, hyvä rakastaa ja pitää jalkainsa juuressa miestä, ainoata, jota koko maailmassa saattoi mielettömästi ihailla.