»He eivät ole paljoakaan meitä ahdistaneet», virkkoi hän ilmeisesti ponnistaen ja pakoittautuen tyyneksi. »Pétronelle ja minä olimme yhdessä, ja he pakoittivat meidät avaamaan kaikki kaapit ja näyttämään kaikki astiat. Sitten he kyselivät paljon.»
»Kyselivät? Mitä?» tiedusteli Déroulède,
»Teistä, Paul», vastasi Anne Mie, »ja äidistä sekä myöskin kansattaresta, vieraastanne.»
Déroulède silmäili häntiä tarkasti ja epäröivästi ihmetellen lapsen merkillistä käytöstä. Hän varmaankin taisteli kovan kiihtymyksen vallassa, ja laihassa ruskeassa kätösessään puristi hän pientä paperiliuskaa.
»Anne Mie, lapsi!» puhui hän hyvin lempeästi, »näytät olevan aivan suunniltasi, niinkuin olisi jotain kauheata tapahtunut. Ystäväni, mikä paperi sinulla on kädessäsi?»
Anne Mie tuijotti siihen. Nähtävästi hän yritti kaikin voimin hillitä itseään.
Anne Mien nähdessään oli Juliette kivettynyt kirjaimellisesti sanoen. Hän istui suorana ja jäykkänä kuin patsas, katse kiinnitettynä kyyryselkäiseen tyttö raukkaan niinkuin heltymättömään tuomariin, joka on julistamaisillaan hänelle elämän tai kuoleman tuomiota.
Vaisto, tuo tarkka, uhkaavan vaaran aavistus, minkä luonto toisinaan lahjoittaa valituilleen, oli ilmaissut hänelle, että muutamien silmänräpäysten kuluessa langetetaan hänen tuomionsa ja että kohtalo lähestyy häntä pitäen Nemesiksen miekkaa kädessään; Anne Mien pieni puolikurttuinen käsi oli ojentanut miekan kohtalon kouraan.
»Mikä tuo paperi on? Annatko minun nähdä sen, Anne Mie?» toisti
Déroulède.
»Kansalainen Merlin antoi sen minulle äsken», alkoi Anne Mie yhä hiljempää. »Paul, hän näyttää varsin suuttuneelta, kun ei löytänyt mitään teitä syyttävää. He viipyivät kauan keittiössä, ja nyt he ovat jo menneet tarkastamaan sekä minun että Pétronellen huonetta, mutta Merlin — voi! Se kauhea mies! Hän näytti julmistuneelta pedolta pettymyksessään.»