»No, ja mitä hän sanoi?»
»Hän nauroi ja kysyi, olinko kovin halukas saamaan siitä selvän?»
»Anne Mie, toivon, että sanoit et.»
»Vielä mitä, sanoin kyllä», hän vastasi äkillisen tarmokkaasti katse kuin naulittuna Julietteen, joka jäykän äänetönnä tarkasteli Anne Mien pienintäkin elettä siitä hetkestä alkaen, jolloin tämä kertomisensa aloitti. »Paul, enkö haluaisi tietää kuka vihollisenne on, kuka on olento, joka on ollut kyllin halpamainen ja petollinen yrittääkseen teidän luovuttamistanne noiden armottomien roistojen käsiin. Mitä vääryyttä olette te kenellekään tehnyt?»
»Hiljaa, Anne Mie, hiljaa! olet liian kiihtynyt», sanoi hän hymyillen vasten tahtoaan nuoren tytön kiihkolle asian puolesta, joka hänestä itsestään näytti pikkuseikalta — koskihan se vain hänen oman vihollisensa keksimistä.
»Olen pahoillani, Paul. Kuinka voisin olla kiihtymättä?» vastasi Anne Mie omituisen ystävällisesti, »kun puhun niin halpamaisesta petoksesta kuin Merlinin esittämä on.»
»No, ja mitä hän esitti?»
»Hän teki enemmän kuin esitti», kuiskasi Anne Mie melkein kuulumattomasti. »Hän antoi minulle tämän paperin — nimettömän ilmiannon, joka saapui yleiselle syyttäjälle tänä aamuna — hän arveli jonkun meistä tuntevan käsialan.»
Sitten Anne Mie vaikeni ja noin viiden askeleen päässä Déroulèdesta ojensi hän Déroulèdea kohden rypistynyttä paperia, jota hän siihen saakka oli päättäväisesti puristanut kädessään. Déroulède oli ottamaisillaan sen häneltä, mutta juuri ennenkuin hän ryhtyi siihen, osui hänen katseensa Julietteen.
Tyttö ei ollut virkkanut sanaakaan, hän oli vain vaistomaisesti noussut ja silmänräpäyksessä astunut Anne Mien viereen.