Kaikki tapahtui yhdessä tuokiossa kuolon hiljaisuuden vallitessa huoneessa, muitta Déroulède oli ennättänyt huomata syyllisyyden ilmeen Julietten kasvoilla.
Pelkkä vaisto se oli, äkkinäinen, kauhea, selittämätön ilmestys. Julietten sielu näytti äkkiä täydellisesti paljastaneen kurjuutensa ja syyllisyytensä Déroulèden silmissä.
Oli kuin taivaan tuli olisi kauhealla pysähdyksellä laskeutunut ja haudannut hirvittäviin liekkeihinsä Déroulèden ihanteet, hänen onnensa ja jumaloitunsa, jota ei ollut enää, hänen madonnansa oli lakannut olemasta.
Hänen edessään seisoi ihana nainen, jolle hän oli tuhlannut rakkautensa tukahutetut aarteet, nainen, jota hän oli lohduttanut, suojannut ja turvannut ja joka sillä tavoin oli hänet palkinnut.
Juliette oli väkisin tunkeutunut hänen kotiinsa, oli vakoillut häntä, kulkenut hänen kintereillään ja valehdellut hänelle. Hetki tuli liian äkkiä, liian kauheana, jotta hän olisi voinut edes arvata Julietten vaikuttimia. Hänen koko elämänsä, menneisyytensä, nykyisyytensä ja tulevaisuutensa olivat poispyyhkäistyt hänen rakkaimpien unelmiensa hävitessä niin kauhealla tavalla. Hän oli unohtanut kaiken muun paitsi Julietten hirveän petoksen; kuinka saattoi hän edes muistaa, että hän kerran, kauan sitten oli oikeutetussa taistelussa surmannut Julietten veljen.
Juliette ei koettanutkaan salata syyllisyyttään. Liikuttavan luottavaisesti anoi hän apua rukoilevin katsein Déroulèdelta päästäkseen enemmästä häpeästä. Ehkä hän tunsi, ettei, sellainen rakkaus kuin Déroulèden sammunut hetkessä.
Déroulède sääli häntä täydestä, sydämestään, ja Déroulèden sääliväisyyteen Juliette vetosikin pyytäessään vapautusta nöyryytyksistä rouva Déroulèden ja Anne Mien edessä.
Ja Déroulède vielä lumoissa siitä hetkestä, jolloin oli polvistunut hänen jalkainsa juureen, ymmärsi hänen rukouksensa ja sulki tuokioksi silmänsä poistaakseen iäksi kirkkaan näyn puhtaasta, palvomastaan enkelistä ja kääntyi hiljaa Anne Mien puoleen.
»Anne Mie, anna minulle paperi», sanoi hän kylmästi. »Ehkä tunnen suurimman viholliseni käsialan.»
»Nyt se on tarpeetonta», vastasi Anne Mie hitaasti yhä katsellen
Julietten kasvoja, joista hänkin oli lukenut mitä oli toivonut.