Paperi putosi hänen kädestään.
Déroulède kumartui ottamaan sen. Hän aukaisi sen, silitti sitä ja huomasi sen puhtaaksi.
»Eihän tälle paperille ole mitään kirjoitettu», virkkoi hän koneellisesti.
»Ei», ehätti Anne Mie; »ei muuta kuin hänen petosjuttunsa selitys.»
»Anne Mie, tekosi on ilkeä ja häpeällinen.»
»Ehkäpä, mutta arvasin totuuden ja halusin tietää varmasti. Jumala osoitti minulle keinon miten menetellä ja miten ilmoittaa teillekin.»
»Sitä parempi, luullakseni, kuta vähemmän puhut juuri nyt Jumalasta.
Huolehtisitko äidistäni. Hän näyttää raukealta ja sairaalta.»
Rouva Déroulède oli nojatuolistaan seurannut surullista näytelmää äänetönnä ja hiljaisena melkein puolueettoman katselijan tavoin. Koko hänen käsitys- ja ajatuspiirinsä oli lamautunut aina siitä hetkestä, jolloin ensimäinen ovella tehty vaatimus oli varoittanut häntä hänen poikaansa uhkaavasta vaarasta.
Julietten petoksen lopullinen paljastus oli jättänyt rouva Déroulèden tunteettomaksi. Koska hänen poikansa oli vaarassa, välitti hän vähät mistä vaara oli aiheutunut.
Totellen Déroulèden toivomusta huolehti Anne Mie vanhan rouvan mukavuudesta. Kyyryselkäinen tyttö raukka tunsi jo miten kauheat hänen tekonsa vaikutukset olivat.